Arktiset olosuhteet

Sade ropisee mökin kattoon ja maisema on peittynyt harmaaseen utuun, sisällä rätisee tuli takassa ja on kuivaa ja lämmintä. Viime viikon vaelluksella kuuntelimme useasti sateen ropinaa telttakangasta vastaan ja siunasimme Haltin IV:n säänkestävyyttä. Joka kesäinen vaellus on taas takana, vietimme viisi vuorokautta vaelluselämää ja olemme monta kokemusta ja elämystä rikkaampana, tosin jäsenet vieläkin jäykkinä ja kompuroinnista muistoina nirhamia ja mustelmia. Tällä kertaa olimme tilanneet helikopterikyydin Nikkaluoktasta Tarfala-järvelle, siten pääsimme kahden päivän vaelluksen sijasta aloittamaan vaelluksen keskellä Kebnekaisen vuoristorykelmää. Vaellustiimimme, Elias, minä, Joel, Tyko, Eevi ja Fina, sullouduimme punaiseen helikopteriin ja hyvässä säässä saimme ihailla lintuperspektiivistä huimaa maisemaa. Eevi on jo ollut aikaisemmin helikopterikyydissä, kiipesi sisään tottuneesti, mutta Fina yritti päästä pakoon äänekkään ja lapojaan viuhuttavan koneen luota. Kymmenessä minuutissa olimme Tarfaljärven rannalla ja ja innokkaina tähyilimme ylös Tarfaljäätikölle, jonka viereistä moreenikannasta meidän piti kiivetä ja ylittää sola. Haukoimme henkeä 1600 metrin korkeudessa kiipeillessämme jättimäisten kivilohkareiden yli, askel askeleelta etenimme huipulle ja vihdoin edessä aukeni Ruotsin korkein järvi, tosin jääpeitteinen. Lunta oli suurina kenttinä rinteillä ja niitä pitkin pystyi liu’uttelemaan, pojat jopa laskivat makuualustoillaan mäkeä.

Suorastaan ihmeeltä tuntui, että kivikkoisen Guopirjärven rannalta löytyi telttapaikka, muutama tasainen pläntti sinne oli ilmeisesti ihmiskäsin raivattu. Harvoin olen nukkunut niin henkeäsalpaavan kauniissa paikassa, jylhät tunturit kehystivät laaksoa ja heijastivat lumikentillään geometrisia kuviota järven tyyneen pintaan. Jos tällä kertaa saatiin rutkasti sadetta, toisaalta lämmin ilma helli meitä. Aivan ihmeellistä tuntui, ettei pipoa tai käsineitä tarvittu ollenkaan ja öisin tarkeni kevyellä vaatetuksella. Eevi ja Fina vaelsivat jo rutiinilla, oltiinhan samoissa maisemissa oltu edelliskesänä. Mutta kun sade yllätti, alkoi hirveä huuto, missä on sateensuoja? Kyllä vaellus silti oli rankkaa, iltaisin ne sujahtivat telttaan vikkelästi eikä aamullakaan ollut kiirettä ulos. Viimeisenä iltana, kun aurinko helli meitä, eikä teltan pystytys ollut ensimmäinen askare, Fina tökki telttapussia aivan kuin muistuttaen, että ”talo” pitäisi saada ylös. Paluumatkalla yövyimme Gällivaarassa tunturihotellissa, ja silloin koirat kertoivat selkein elein, että nukkuvat kyllä mieluummin sängyssä lakanoiden välissä kuin teltassa kovalla makuualustalla. Tassuvaurioita ei syntynyt lähes lainkaan, Tummelia aamuin illoin piti haavautumat loitolla. Kyllähän anturat olivat punaiset ja koirat vähän lepuuttivat tassuja, mutta kaikilla meillä oli raajat jäykkinä vaelluspäivän päätyttyä.

Pakkausvaiheessa tuli todistettua että koiran kipuihin tarkoitetut Rimadyl-purutabletit ovat todella hyvänmakuisia. Elias oli jättänyt tuvan pöydälle muovipussin, jossa oli mukaan otettavat lääkkeet. Olimme ostoksilla pari tuntia, ja palatessamme Rimadyl-purkki oli pureskeltuna lattialla ja vain kaksi tablettia jäljellä. Takuulla syöjä oli Fina ja siksi työnsin sen kurkkuun suolamötikän, jotta se oksentaisi. Oksentaminen kyllä onnistui, tutkimme läjää, mutta eihän siinä voinut enää olla kokonaisia tabletteja, lievittääkseen nopeasti kipua, niiden pitää myös nopeasti imeytyä vatsalaukusta. Pohdimme, montako tablettia Fina oli syönyt, siis jos purkki oli ollut täysi, 18 kappaletta, mutta uskoimme sen olleen puolillaan Eevin lääkekuurin jälkeen. Maksavaurio olisi pahinta mitä kipulääkkeen yliannostus voisi aiheuttaa, mutta tähän päivään mennessä Fina ei ole osoittanut mitään sairastumisen merkkejä.

Äsken kävin mustikassa Pitkävaaran kupeessa ja piti oikein hieraista silmiä, kun näin metsässä pieniä mustia hahmoja, oliko siellä menninkäisiä. Tajusin pian, että kyykkijät olivat thaimaalaisia poimijoita hupulliset sadetakit päällään, heidät oli jätetty metsään aamulla ja haetaan pois joskus iltamyöhään majapaikkaansa hylättyyn koulurakennukseen. Satoi rankasti ja tuuli melkoisesti, poimin pari litraa marjoja ja olin ihan hyytynyt. Nyt lämpöisessä mökissä en voi olla pohtimatta, miten etelästä tuodut ihmiset tekevät rankkaa työtä leipänsä eteen. Ehkä huolehdin aivan turhaan, voihan olla että heille tienesti on hyvä ja onhan aika eksoottista poimia marjoja metsässä porohirvaan jolkottaessa ohi.



Tarfaljäätikön reunalla



Kivikossa nukutti oikein hyvin



Pitäisikö taas lähteä liikkeelle?




Kunnon peti ja lakanat