Milloinkahan viimeksi olen poiminut karpaloita? Tänään olimme koko perheen voimin, Elias, minä Eevi ja Fina ruskan värjäämällä suolla etsimässä rahkasammalmättäistä pieniä punaisia marjoja. Yhteensä saimme vajaan litran, mutta kun keitin osasta kiisseliä, makuhermot sanoivat että kerääminen oli ollut vaivan arvoista. Viikon aikana on puolukoitakin kertynyt ihan tarpeeksi talven varalle, vaikka marjamättäät eivät ole niin yltäkylläisen täysiä kuin joskus aikaisemmin. Kyläläiset väittävät että thaimaalaiset poimijat ovat tyhjentäneet metsät marjoista.
Eevi ja Fina ovat väsymättömiä kavereita marjanpoimintamatkoilla. Aikaisemmin koirat eivät ole välittäneet puolukoista, mutta nyt ne ovat kuono koko ajan samassa pensaassa hamuilemassa löytämiäni marjoja. Ihmeellisintä on, että kirpeät karpalotkin näyttävät maistuvan.
Ruska on komeaa katseltavaa, koivut ovat kanariankeltaisia, vaahterat verenpunaisia ja varvut loistavat punaisen kaikissa väreissä tummalla maapohjalla. Kamera latistaa värit mitäänsanomattomiksi, mutta silti on hirveä halua ikuistaa tätä värikästä maailmaa.
Eilen lähdimme päivän patikkamatkalle Luostolle, uteliaana katsomaan millaista maastoa sieltä löytyy ja miten hienoa ruska on puuttomassa tunturissa. Kuin ihmeen kautta päivä oli aurinkoinen, vaikkakin kylmä, mutta kun kaikkina muina päivinä on satanut rankasti, olimme kiitollisia säänhaltijalle. Ajomatkalla saimme jo ihailla värikästä maisemaa, ja näkymät vain paranivat kun pääsimme ylös tunturiin. Nousimme pientä polkua ylös ja kun arvelimme, ettei ihmisiä tulisi vastaan, päästimme koirat vapaaksi. Ne kulkivat hienosti vieressä, mutta en ehtinyt reagoida kuin näin Finan nostavan kuonon ilmaan ja saman tien näin pari poroa. Fina säntäsi perään, huusimme sitä takaisin, tosin epäuskoisina että se kuuntelisi. Ihme tapahtui, se palasi melkein saman tien polulle, juoksi vain parikymmentä metriä porojen perässä. Luoston huipulla kohtasimme pariskunnan joilla oli 2 kojkerhondia, nainen näytti jotenkin tutulta, vaikka pipo ja huppu peittivät kasvot. Oikeassa olin, tapasin agilitytutun koirineen, hyvä että muutkin agilityihmiset harrastavat tunturipatikointia.
Naapuri Kari on vaimonsa kanssa myös lomailemassa ja iltapäivällä Kari koputti oveen ja palautti Finan. Se oli tullut vierailemaan, eikä lähtenyt edes käskystä kotiin. Jos Kari yritti lähteä kävelemään tännepäin, Fina lähti toiseen suuntaan. Lopulta Kari laittoi narun kaulaan ja talutti karkulaisen kotiin. Finasta pidetään niin kovasti ja se kyllä ymmärtää sen, saa varmasti myös makupaloja ja yllin kyllin hyväilyjä.
Huomenna lähdemme takaisin Espooseen, ensin 130 km autolla Rovaniemelle ja siellä pakkaamme auton junaan ja sitten astumme makuuvaunuun lököttelemään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti