Kiireitä ja eräpäiviä

Kuukauden vaihde on ollut kiireinen, sillä syyskuun viimeiselle osui monta dead line –päivää. Piti tarkistuttaa Westerpetin tilit, jotta sain tehtyä veroilmoituksen. Kun viimeisenä päivänä aioin kiikuttaa sen Tapiolan verotoimistoon, siellä olikin lappu luukulla. Verotoimisto on yhdistetty Vantaan toimistoon ja sinne asti en viitsinyt lähteä ajamaan. Äkkiä kirjekuoriostoksille, ilmoitus kuoreen, postimerkit päälle ja postiin. Viimeisen päivän postileima hyväksytään. Miksi ihmeessä asiat täytyy jättää aina viime hetkeen?

Helsingin sanomien ilmoitus Haluatko kirjailijaksi -kurssista sai minut väsäämään hakemuksen, jonka myös piti olla postitettuna syyskuun viimeinen. Kirjoittamistyö on pitänyt minut niin kiireisenä, että blogi on saanut jäädä odottelemaan kuulumisiaan. Kun vielä sain postitettua Suomen tietokirjailijat ry:lle apurahahakemuksen syyskuun lopulla, tuntui lokakuun ensimmäinen aivan lomapäivältä.

Silti ehdin viettää viime viikonlopun Jäähallin katsomossa agilityn maailmanmestaruuskilpailuja seuraten. Suomen odotukset olivat korkealla, mutta kun menestystä ei koirakoiltamme alkanut kuulua, laski tunnelma aivan käsin kosketeltavasti. Viimeisen kisapäivän toivo eli maxi-luokan Jaakko Suoknuutti ja Zen nostatti yleisön odotuksia varsinkin kun edellisen päivän sijoitus oli ykkönen. Kun Jaakko ja Zen lähtivät radalle viimeisenä puolustamaan ykköspaikkaansa, kaikki näytti hyvältä. Puolessa välissä tapahtui hienonhieno ohjausvirhe ja Zen syöksyi väärälle esteelle. Yleisö huokasi äänekkäästi ja Jaakko heittäytyi radalle makaamaan.

Muuten oli antoisaa seurata erilaisia ohjaustyylejä ja tavata agilitykansaa ilman koiriaan (tunnistusongelmia) sekä katsastaa tarviketarjontaa. Ostin koirillemme askartelupelin, joka on osoittautunut hintansa arvoiseksi. Koirat oppivat jujun hetkessä, mutta ovat innokkaina leikkimään yhä uudelleen. Tarkoitus on että ne löytävät palikoita siirrellen namin eli tunnistusleikistähän siinä on kyse. Erään kerran Fina istahti pelin viereen ja katseli minua tarkasti. Yritin usuttaa sitä vielä etsimään namia, mielestäni yksi oli piilotettuna palikan alla. Eipä ollutkaan ja Fina oli oikeassa pyytäessään minua täyttämään namikolot taas.