Eevi ja Fina ihailevat Pyynikin maisemia
Käpyhulluudesta täytyy osata myös hyötyä. Useissa syksyn agilitykisoissa 0-tulos on jäänyt saavuttamatta Finan tekemien kontaktivirheiden vuoksi. Mittani täyttyi Lohjan kisoissa, kun Fina syöksyi puomin yli sellaisella vauhdilla, että törmäsi lähtöhyppyyn, kaatoi ajanottotelineen ja sai alaleukaansa nirhamia. Pähkäilin miten saisin sen menohuumaa hillityksi ja päätin kokeilla taikasanaa ”käpy”. Metsälenkeillä sana toimii sähköiskun tavoin, Fina jättää jopa kiihkeimmän kepinraastamisen ja säntää luokseni, kun huudan tuon sanan. Treeneissä ja epävirallisissa kisoissa kokeilin uutta menetelmää, mutta en ollut oikein varma sen toimimisesta. Nyt olen. Viime sunnuntain piirimestaruusjoukkuekisassa teimme 0-radan, kun Fina juoksi hillitysti kontaktipinnat alas asti. Toissapäiväisissä kisoissa Tampereella toisto vahvisti asian, ja kisakirjaan merkittiin taas 0-rata. Kontaktien yli olisi voinut jopa mennä vauhdikkaammin, nyt Finaa sai oikein kutsua astumaan alas. Nyt keräilen metsälenkeillä taskut täyteen kuusenkäpyjä, ja kisaan valmistuessamme näytän sille kävyn ja kisan jälkeen annan aarteen palkinnoksi.
Viime viikon hyppykisassa oli kunnon draaman ainekset.Kun maalin saavuttuamme yleisö huusi ja taputti villisti, kuuluttaja onnitteli,oli pakko uskoa että 0-rata oli suoritettu. Olin jättänyt Finan istumaan lähtöviivalle, kävellyt kolmannen esteen taakse ja kääntynyt antamaan sille Tule-käskyn. Koiraa ei näkynyt missään, ihmeissäni pyörähdin paikallani ja havaitsin sen jalkojeni vieressä. Ohjasin Finan hypyn yli ja loppuradan teimme yhteistyötä onnistunein seurauksin. Katsojat kertoivat Finan lähteneen liikkeelle hieman empien, aivan kuin tietäen, että omatoimisuus ei nyt ole ihan luvallista, mutta hypänneen ensimmäiset esteet oikeassa järjestyksessä. Fina taisi tuumata, että osaa radan ilman ohjaajaakin.
Huvin, kulttuurin ja koirakilpailun yhdistäminen Tampereella onnistui mainiosti. Aloitimme katsomalla Chicago-musikaalin ja taisin päästä svengaavan musiikin ansiosta lennokkaaseen agilitytunnelmaan. Autossa vaihdoin pikkumustan verkkareihin ja siirryin agilityohjaajan rooliin. Yövyimme Rosendahlissa, jonka sijainti on ihanteellinen myös koiria ajatellen. Aamupäivän patikoimme Pyynikin harjulla ja ihastelimme syksyisen kauniita maisemia ja reippailijoiden runsasta määrää. Koska kisat alkoivat vasta iltapäivällä, päätimme täyttää odotusajan kulttuurilla. Kello 12 seisoimme odottamassa Emil Aaltosen museon ovien avautumista. Sitten ajoimme Mariankadun toiseen päähän ja kävelimme Amurin tehdaskortteli-museoon. Matkalla kisapaikalle Hervantaan pysähdyimme vielä Finlayson alueelle ja teimme kierroksen Vapriikin monissa näyttelyhalleissa. Sen jälkeen jalkani ilmoittivat, että nyt on tehty tarpeeksi museokävelyä, halusivat päästä jo juoksemaan agilitykentälle. Molemmilla sunnuntain radoilla tuli hylkäys, toisella tosin kuvittelin jo 0-radan olevan varmistettu kunnes Fina hyppäsi (tai minä ohjasin) toiseksi viimeisen hypyn väärältä puolelta. Hylkäyksetkin voivat olla hyviä suorituksia, ja olin erinomaisen tyytyväinen näihin ratoihin. Käpy toimi ja Fina kulki kuin unelma. Itselläni oli todellinen flow päällä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti