maanantaina, elokuuta 21, 2006

Suutarille hommia

Vein perjantaina suutarille kassillisen kenkiä näytille ja kysyin epävarmasti, voisiko näille tehdä mitään. Avulias suutaripoika sanoi, että kyllä kengät voi korjata, vaikkei niistä ihan entisen veroisia tulekaan. Juhlapiikkarit, jotka Fina
oli pureskellut muodottomiksi, olin heittänyt toivottomana roskakoriin. Kyseessä oli Finan viimeisimmät kenkätuhot, jotka olivat syntyneet torstai-iltana kun olimme kaupungilla katsomassa steppiesitystä. Kenkien pureskelun lisäksi se oli vetänyt
vaatekaapista pari huivia sekä syönyt rottinkisen ruokakorin kannen. Nyt tavarat olivat olleet paikoillaan kaapeissa, mutta se oli osannut avata sekä vaatekaapin oven että eteisen liukuoven. Seuraavana aamuna lähdin Reporankaan ostamaan Finalle puruleluja, jotta pureminen kohdistuisi luvallisiin asioihin. Kun tutkin ja mietin lelujen toimivuutta, huomasin hämmästyksekseni, että monissa leluissa oli varoitus, ettei koiraa saa jättää valvomatta leikkimään leluilla. Sehän vasta vaikeaa olisi, eli pitäisi seurata koko ajan vieressä kun koira leikkii purulelulla. Sellaiset lelut saivat jäädä hyllylle. Kassiini keräytyi n. puolen metrin pituinen puruluu, joitakin ns. hodaripuruluita, vetonarupallo ja pehmolelu. Fina tutki tuomisiani innokkaana ja valitsi aluksi vetolelun. Sen pallo sai heti kyytiä ja palaset ovat nyt roskakorissa. Pitkä puruluu on jo lyhentynyt melko lailla ja hodarit ovat vain tynkiä. Pehmolelu on säilynyt ehjänä ja eikä Finalla näytä olevan halua repiä sitä rikki, vaikka se varmaan kävisi hetkessä. Perjantai-yönä saapuessamme ilotulitusretkeltä Helsingistä, kotona ei ollut syöty mitään luvatonta. Eevi on tietenkin avustanut Finaa puruluiden syönnissä.

















Lauantaina Finan veli Nero tuli käymään näytille ja seurustelemaan siskon kanssa. Se on hyvin kehittynyt ja jo selvästi miehekäs staffinuori, jolla on sopusuhtainen kroppa ja kaunis pää. Luonne on iloinen ja reipas ja käytös mallikelpoinen. Leikkiminen Finan kanssa oli riemullista, sisarukset ovat tasavertaisia ja hyvähermoisia, vaikka paini oli melko rajua ja varmaan välillä vähän sattuikin. Eevi sen sijaan yritti ojentaa ja komentaa poikaansa, niin kuin äidit yleensä tapaavat.

Olin jo melko masentunut huonosta agilitymenestyksestämme ja alistunut ajatukseen, että emme Eevin kanssa etene koskaan 3. luokkaan. Sunnuntain kisoissa nousu-nolla oli hiuskarvan päässä eli pitkän ja vaativan radan 3. viimeisellä esteellä rima putosi ja melkein varmalta näyttävä puhdas tulos muuttui 5 pisteen virheeksi. Ihanneaika alittui ja sijoituimme tuloksella 1. sijalle. Muutin lähtöstrategiaa siten, että kun laitoin Eevin istumaan, sanoin ”odota” ja lähdin eteenpäin katsomatta koiraan. Se jäi kuin jäikin odottamaan ja lähti vasta käskystäni ja totteli hienosti ohjeitani. Pujottelu ja kontaktien otot menivät upeasti ja valitettava riman putoaminenkin johtui oikeastaan pienestä sähläämisestä (ohjaajan) edellisellä muuriesteellä. Onnistunut radalle lähtö johtui varmaan siitä, että jämäkästi jätin koiran paikoilleen, enkä anellut sitä odottamaan. Eevi oli ihmeissään, kun emäntä ei esittänytkään kaikkia hermostuttavia kuvioitaan ja liikkeitään, sen sijaan antoi selkeän käskyn odottaa. Ehkäpä tämä tästä!

Ei kommentteja: