Joulumuisteloja ja lemmenleikkejä

Lapsuuden joulut vietimme aina kotona oman suuren perheen kesken. Molemmat isovanhempani olivat kuolleet jo hyvin varhain, joten meillä ei ollut mummuja ja vaareja perhepiiriä laajentamassa. Nuorempana en niinkään ymmärtänyt asian merkitystä, mutta nyt tuntuu haikealta. Pohdin miten paljon olen jäänyt elämässä paitsi, kun en ole saanut tutustua isovanhempiini.

Jouluillallisen jälkeen muistan istuneeni kerrostaloasuntomme leveällä ikkunapenkillä tähyillen josko näkisin joulupukin tulevan pitkin Temppelikatua. Joulupäivä tuntui ikuisuudelta, silloin ei saanut tavata edes parasta ystävää jonka kanssa verrata joululahjoja. Tapaninpäivänä Ette-täti, äidinäidin sisar, järjesti sukujuhlat ja näin aikojen perästä ne muistuvat mieleen mukavina tilaisuuksina. Tosin taisimme lähteä vastahakoisina mukaan sukulaistätien ja setien kommentoitaviksi.

Nykyisin lastemme perheissä pohditaan, kumman isovanhemman luona joulua vietetään, jäädäänkö omaan kotiin vai matkataanko jonnekin. Me olemme joustavia, tarjoamme joulupöydän halukkaille, mutta iloitsemme myös kutsusta poikien luo. Olemme myös viettäneet joulun kahdestaan koirien kanssa Piilopirtillä tai matkanneet Mikan luo Canarialle. Tapaninpäivän sukujuhlat ovat muuntuneet ulkoilutapahtumiksi. Tänä vuonna olimme Riston perheen kanssa Rautatientorilla luistelemassa ja sen jälkeen teimme kävelyretken Uunisaaren kallioille. Vaikka en tänä vuonna valmistanut jouluruokia, joitakin jouluperinteitä olen kuitenkin tarkoituksella ylläpitänyt. Olen leiponut isoäidiltä kulkeutuneella reseptillä kanelimuroleipiä, olen rakentanut saman piparkakkukirkon vuosi vuoden jälkeen ja ottanut tutut koristeet esille. Jouluruokia olen maistanut lipeäkalasta lanttulaatikkoon, mutta pidän mielelläni vuoden tauon sesonkiruokien nautiskelussa.

Joulun ja uudenvuoden välisiä päiviä väritti Finan juoksun ja progesteronitason seuraaminen ja oikean astutusajankohdan määrittely. Ulkoiset merkit näyttivät jo niin suotuisilta, että kutsuimme Maxin kylään sunnuntaina 28.12. Max oli oikein halukas astumaan, mutta Fina ei ollut asiasta ollenkaan samaa mieltä. Se kimitti ja räyhäsi raivopäänä ja sai siitä hyvästä kuonokopan päälleen. Mukana olivat kokeneet astutusavustajat Thea Sundqvist ja Riitta Grönberg ja heidän toimestaan jonkinlainen astuminen saatiin aikaiseksi. Varmuuden vuoksi päätimme kokeilla uutta astutusta parin päivän päästä. Finan sisällä taisi käydä melkoinen hormonimyllerrys, sillä tiistaina se heittäytyi Maxin eteen selälleen näyttäen tunteensa ja halunsa aivan estottomasti (jopa säädyttömästi!). Annoimme koirien kirmailla hetken pihalla, enkä ole milloinkaan seurannut moista koirien lemmenleikkiä. Max ja Fina juoksivat kylki kyljessä nurmikolla, hävisivät välillä pensaisiin kuhertelemaan, loikkivat toistensa yli, suukottelivat ja lopulta läähättivät kiihkoissaan niin että poskilihakset pullistelivat. Esileikki palkittiin, sillä lopulta Max sai tehdä hyppynsä rauhassa ja Fina pysyi hienosti aloillaan. Jos luonto hoitaa asiansa kunnolla, tästä astutuksesta syntyy oikeita rakkaudenlapsia.

Eevi on ymmärrettävistä syistä ollut hieman syrjässä, mutta tiistaina otin sen Finan sijasta treeneihin. Kun kutsuin sitä olohuoneen sohvalta mukaan, se käänsi päänsä ja oli näkevinään ulkona jotain erityisen mielenkiintoista. Se tietyt luuli joutuvansa taas statistiksi Finan juostessa treeniratoja. Melkein kiskoin sen hihnasta autoon. Kun Eevi pääsi radalla, ei riemulla ollut rajoja. Se juoksi kuin nuori neito, hyppi, pujotteli, juoksi puomin kontaktit tarkasti ja vaati radan päätteeksi kovaäänisesti palkintoa. Eevin ilo tarttui minuunkin ja palasimme kotiin innosta puhisten. Kyllä Eevin täytyy vielä päästä kisaradoillekin, vaikka emme tavoittelisikaan enää huipputuloksia. Se tunnelma ja yhdessä tekemisen ilo on tärkeintä.

Fina ja Max