Eilen sonnustauduin jo aamupäivällä kakkosparhaimpiini ja matkustin bussilla Helsinkiin. Kampin asemalla olin kuin turisti vieraalla maalla ja ihmettelin uuden aseman loistokkuutta ja entisen autiota maisemaa. Kun yleensä ajaa vain omalla autolla läpi keskustan, ei edes huomaa, miten kaupunkikuva muuttuu. Aloitin kaupunkikierroksen osallistumalla Tieto-Finlandian julkistamistilaisuuteen. Palkinnon jakajan Helena Rannan puhuessa yritin arvailla hänen päätöstään. Varmaan se ei olisi seksikirja, ei naisten shoppailukulttuuria käsittelevä teos, ei uistinkirja eikä kysymyskirja ympäristöstä. Pitemmälle arvailussa en ehtinyt, kun hän jo julisti Jatkosodan pikkujättiläisen voittajaksi. Olisihan se pitänyt arvata, sillä Helena Ranta on ollut itse tunnistamassa jatkosodan rintamalle jääneitä uhreja ja siksi aihe oli hänelle läheinen. Illan TV-uuutisissa julkistamistilaisuus sai kohtalaisen pitkän osuuden ja hauskana yksityiskohtana oli, että minäkin olin päässyt kuvaan, tosin vain selkäpuolelta. Miksiköhän se niin sykähdyttää, kun näkee itsensä jossain mediassa?
Kaupunkikierros jatkui Rautatieasemalle, missä ostin autojunaliput Rovaniemelle. Tilauksessa pitää aina mainita, että on lemmikki mukana, jolloin varataan päätyhytti. Tammikuun alussa matkaamme siis Rovaniemen kautta Kemijärven Piilopirtille ja koko koiralauma pääsee mukaan junailemaan.
Suuntasin kulkuni Stockmannille joululahjaostoksille. Aluksi yritin ostaa mustepatruunaa kirjoittimeen ja harhailin pitkään, ennenkuin löysin tietotekniikkaosaston uudesta paikasta. Ärsyynnyin vähän, kun myyjä ei osannut selittää, mikä ero on kasetilla nro 58 ja 27, joiden molempien sanotaan sopivan kirjoittimeen. Eikös myyjän juuri pidä olla se asiantuntija, joka osaa selittää tuotteen käyttötarkoituksen. Yritin seuraavaksi ostaa urheiluvaatteita pojanpojille, mutta totesin tavaratalon valikoiman hyvin rajoittuneeksi. Koko kierroksen saldoksi jäi siten tuo mustepatruuna. Verkkarit löytyivät vastapäisestä erikoisliikkeestä.
Jalat olivat jo kuin tulessa ja onneksi ohjelmassa oli seuraavaksi tapaaminen tietokirjaystävän kanssa. Emme olleet tavanneet pitkään aikaan ja viinilasin ja pienen syötävän ääressä juttua riitti parin tunnin ajan. Jos ei kummallakin olisi ollut jo kiire muualle, olisimme varmaan viihtyneet iltaan asti.
Vielä päätin jaksaa sosiaalista kierrostani ja suuntasin matkan kohti Iso Roobertinkadun Astoria-salia, missä vietettiin WSOY:n oppikirjaväen pikkujoulua. Sali oli kuin nuijalla täyteen lyöty, puheensorina valtava ja kuumuus läkähdyttävä. Kävi mielessäni ihmetys, että pitävätkö ihmiset tällaista tilaisuutta todellakin hauskana. Lasillinen viiniä tekee ihmeitä, ja yht'äkkiä tunsinkin viihtyväni oikein hyvin, sillä ihmispaljouden joukosta löytyi mukavia seurustelukumppaneita. Kun illansuussa raahauduin takaisin Kamppiin myös kädet kivistäen kaikesta kantamisesta, olin helpottunut kun pääsin matkustamaan Helsingin hälinästä rauhalliseen Espooseen.
Kotiintullessani koirien vastaanotto oli ylenpalttinen, olimmehan olleet erossa melkein koko päivän. Cessikin villiintyi tekemään juoksupyrähdyksiä aivan kuin nivelrikkoa ei olisi olemassakaan. Eevin tervehdykset ovat aina yhtä kovakouraisia, näykkimistä ja kirputtelua niin, että käsivarret ovat aivan punaiset. Dixie on vähän hillitympi, mutta sekin innostuu hyväilemään minua hammaskalustollaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti