Kun tänään luin Hesarista eilisiltaisesta liikennekaaoksesta, totesin että mehän olimme olleet sen keskipisteessä. Ohjelmassa oli Kansallisteatterin esitys ja lähdimme mielestämme hyvissä ajoin ajelemaan kohti keskustaa. Ajattelimme, että ehtisimme ennen teatteriesitystä vaikkapa nauttia lasillisen hyvää juomaa. Ajo Länsiväylällä oli jo kauhukokemus, sillä pöllyävä lumi esti näkyvyyden 5 metriä kauemmaksi. Kun sitten esimerkiksi bussi ohitti meidät reippaalla vauhdilla, olimme hetken aikaa valkoisessa tunnelissa. Näkyvyyttä esti myös etulasiin syntyvä jää, jota pyyhkimet eivät saaneet irrotettua. Jono kaupunkiin alkoi jo Lauttasaaressa ja se nytkähteli hitaasti eteenpäin ja minuutit kuluivat hermostuttavasti. Autojono keskustasta poispäin oli aivan yhtä pitkä ja seisova. Olimme teatterissa pari minuuttia ennen alkua, mutta koko näytös aloitettiin 15 myöhässä lumimyrskystä saapuvia katsojia odotellen. Lehdestä luin myös että kolareita oli yli 78. Sitä todistivat kaupungilla tiheään näkyvät siniset vilkkuvalot.
Autoradiota kuunnellessa osui kohdalle haastattelu ihmisten kovimmista pakkaskokemuksista. Jos olisin päässyt ääneen, olisin kertonut kolmen vuoden takaisesta Survival-lomastamme Piilopirtillä. Koko viikon oli ollut kova pakkanen, alimmillaan -40 astetta. Mukana olivat silloin 5-vuotiaat kaksospojanpojat Roy ja Werner ja tietenkin kaikki koiramme. Kun pakkanen hellitti 20 asteeseen, se oli meistä jo lämmintä ja innokkaina lähdimme poikien kanssa hiihtoladulle. Mökillä pakkanen ei aiheuttanut hankaluuksia, vesijohdot pysyivät auki ja lämmitys toimi moitteettomasti. Paluumatkalla kohti Rovaniemen autojunaa pakkasta oli vielä 37 astetta. Noin 30 kilometriä ennen Rovaniemeä auto alkoi heittelehtiä ja pysähdyimme lähimmälle tien taukopaikalle etsimään vikaa. Syy löytyikin, vasen takarengas oli tyhjentynyt. Renkaan vaihdossa oli sitten haasteita kerrakseen.
Ensinnäkin vararengasta ei ollut koskaan vielä tarvittu, siinä ei ehkä olisi edes ilmaa. Toiseksi se oli täyteen sullotun matkatavaraluukun pohjalla. Kolmanneksi oli pilkkopimeää ja taskulampun paristo oli tyhjä, koska olimme antaneet Royn leikkiä sillä. Neljänneksi olimme pukeutuneet melko keveästi, koska olimme ajamassa suoraan junalle. Viidenneksi Eliaksella on erityisen huono ääreisverenkierto eli sormet ja varpaat palelevat herkästi.
Edellytykset onnistuneeseen renkaanvaihtoon olivat surkeat, mutta muitakaan vaihtoehtoja ei ollut. Onneksi takapenkillä koirat lämmittivät poikia ja heillä oli kunnon ulkovaatteet päällä. Aloitimme tavaratilan purkamisella ja otimme matkalaukusta lisää vaatetta päällemme. Renkaan vaihtosarjakin löytyi ja saimme auton nostettua tunkin avulla. Valoa saimme vain silloin kun ohiajavan auton valot pikaisesti lakaisivat parkkialuetta. Kaikki oli tehtävä sormin tunnustelemalla. Pultit irtosivat melko helposti ja minä pitelin niitä kohmeisissa kourissani. Vaihtorenkaan paikalleen laitossa yksi pultti putosi ja sitä etsimme maasta myös käsin tunnustelemalla ja ihme kyllä se löytyi. Vararengas saatiin lopulta paikoilleen ja tavarat sullottiin takaisin tavaratilaan. Kun olimme ajaneet noin kilometrin, Werner ilmoitti kovasta pissahädästä. Pyysimme häntä pidättelemään kunnes pääsisimme lähimmälle huoltoasemalle. Se ei itkuisen pojan mielestä ollut mahdollista ja niin pysähdyimme seuraavaan tienristeykseen. Hirvitti riisua pienen pojan housuja siinä kylmyydessä, pelkäsin jopa että pissasuihku jäätyy ilmassa. Operaatio onnistui ja taas jatkoimme matkaa, mutta rengas jumputti uhkaavasti, koska se oli lähes tyhjä. Napapiirin huoltoasemilla yritimme mitata renkaan paineen, mutta kaikki ilmanpainemittarit olivat jäätyneet eivätkä siis toimineet. Viimeiset 5 kilometriä rautatieasemalle sujuivat varovaisesti ajaen ongelmitta ja helpottuneina lastasimme auton junaan ja siirryimme makuuvaunun ahtaaseen lämpöön. Meitä oli siinä pienessä vaunussa 2 aikuista, 2 lasta ja 3 koiraa ja tunnelma oli korkealla.
Seuraavana aamuna Helsingissä pakkasaamu valkeni hieman leppeämpänä, mutta meidän koettelemusten ei ollut vielä määrä päättyä. Odottelimme pitkään autovaunun purkua ja kun vihdoin oli aika startata meidän automme, se ei pihahtanutkaan. Autojunassa eivät sähköt olleet toimineet ja siten ei myöskään moottorin lämmittäjä. Akku oli joutunut koville jo Lapin kylmyydessä ja jäätävä junamatka vaimensi sen lopullisesti. Auto hinattiin VR:n toimesta lämmitykseen ja me tilasimme taksin viemään meidän Espoon kodin lämpöön. Illalla menimme hakemaan auton rautatieasemalta ja se suostui jo käynnistymään kiltisti.
Koirille tämä ei ollut kovin liikunnallinen loma: autosta junaan, junasta autoon, autosta mökkiin ja sama asia toisin päin. Ulkoilu rajoittui vain tarpeiden tekemiseen mahdollisimman lähelle ovensuuta. Toisaalta ne osoittivat mukautuvaisuutensa näinkin vaikeisiin olosuhteisiin. Tärkeintä niille on olla isäntäväen mukana aina ja kaikkialla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti