perjantaina, maaliskuuta 27, 2009

Merkityt











Pennut makasivat korissa vastaanoton lattialla lamautuneina kuin pelokkaat linnunpojat. Niiden oli aika saada niskaan tunnistussiru, jotta viivakoodi voitaisiin kiinnittää Kennelliittoon lähetettävään rekisteröintilomakkeeseen. Uusien ohjeiden mukaan sirutus pitää tehdä ennen rekisteröintiä, ja tunnistusmerkintä tulee siten heti näkyviin rekisterikirjaan. Kauhistutti minuakin pienten pentujen kiusaaminen jättiläismäisellä tunnistusneulalla, mutta Elias sujautti sen niin vikkelästi kaulanahan alle, etteivät pennut ehtineet kuin vingahtaa. Kynsien leikkaaminen saa aikaan paljon suuremman porun. Nyt jokaisella on nimen lisäksi tunnistunumero, jonka sirunlukija tarvittaessa löytää niskan vasemmalta puolelta.

Hoitopöydällä totuteltiin myös muihin hoitotoimenpiteisiin. Pienet piikkihampaat tarkastettiin ja tässä vaiheessa kaikilla näyttää olevan hyvä purenta, kulmurit asettuvat sievästi toistensa lomaan. Hampaita kokeillaan jo ahkerasti, milloin siskon tai veljen häntään, milloin korvaan tai kylkeen. Vielä ne eivät saa tuhoa aikaan, mutta parin viikon päästä naskalit tekevät jo kipeää. Leikit alkavat saada hahmoa, tassulla voi lyödä kaveria, lelua voi maistella tai sitten vaan pyöritään ympäri ja muristaan. Remu on koko ajan liikkeessä ja Saga kurkistelee jo laatikon reunan yli. Parin viikon päästä laatikon reunan yli tullaan kepeästi ja siihen mennessä täytyy saada aidattua sallittu liikkuma-alue.

Tänä aamuna eilinen suunnitelma lähteä jäälle koirien kanssa joutui harkittavaksi. Vaikka verhojen takaa avautui tuiskuinen maailma, pidimme sinnikkäästi päätöksestä kiinni. Koirille puettiin valjaat vain varmuuden vuoksi, vaikka uskoin jään olevan viime päivien pakkasen ansiosta vahvaa. Suomenojan laiturille päästyään koirat kirmasivat jäälle ja juoksivat kärvimättöminä takaisin katsomaan miksi suksien kiinnittäminen kestää niin kauan. Jäälle päästyämme viima oli kuin seinä edessä ja lumihiutaleet sokaisivat näön. Päätimme kiertää vain lähimmän saaren. Puolessa välissä kierrosta Finan mielestä ei ollut enää yhtään hauskaa, se tärisi jaloissani ja juoksi välillä rantaan aivan kuin etsien rakennuksista suojaa. Pelkäsin että Finan maito jäätyy nisiin. Puskimme vasten tuulta ja tuiskua, sormia palelsi, kasvoja kirvelsi eikä hiihtämisestä voinut puhuakaan. Kun tunnin räpeltämisen jälkeen lähestyimme rantaa, tuntui kuin en olisi kestänyt tuiskussa enää minuuttiakaan pitempään. Silti tämä oli vaatimaton koettelemus verratuna Suomen sodan aikana tehtyyn sotaretkeen Ahvenmeren yli. Silloin ei sotilailla ollut goretexia, fleeceä, lämpökerrastoja, mutta tosipaikan tullen eivät hyvät varusteetkaan pysty selättämään luonnon olosuhteita.




Fina kaipaa vielä oman emon läheisyyttä

1 kommentti:

KaisaL kirjoitti...

Voi pienet harivarpaat ja kynnet joilla pennun voisi kiinnittää vaikka korkkitauluun. :D