Puuta pitäisi varmaan koputtaa, kun sanon, että pennut ovat nyt hyväkuntoisia ja virkeitä. Olen antanut niille lisäravintoa siltä varalta, että ne eivät jaksa imeä tarpeeksi Eevin maxikokoisista nisistä. Joskus on vaikea tietää, saavatko pennut imiessään nisää ollenkaan maitoa, ne vain lupsuttavat vaistonvaraisesti. Hiljaisuus voikin olla sen merkki, että ne ovat alikuntoisia, eikä siis kylläisyyden merkki. Pennut syövät lisäravintoa valtavalla innolla, ja imu on niin kova, että tuttia on melkein vaikea saada irti suusta. Ne liikkuvat jo melko vauhdikkaasti, mikä vähentää vaaraa, että emo makaisi ja tukehduttaisi ne. Silti juoksen pentulaatikolle tarkastuskäynnille vähän väliä ja lasken, että kaikki pennut ovat näkyvillä ja kunnossa.
Urho on linssilude, koska se on joukon pienin ja sinnikkäin.
Eilen illalla soi ovikello kello kymmenen paikkeilla. Ovella oli ystävällinen corgin omistaja, joka palautti Cessin kotiin. Meistä tietämättä Cessi oli lähtenyt ulos ja nähdessään tiellä corgin lähtenyt tervehtimään sitä. Se oli seurannut corgia eikä kääntynyt takaisin kotipihalle. Cessi on vanhana innostunut vieraista koirista ja se on vähän hullunkurisenkin näkönen yrittäessään leikkiä jäykin jaloin koirakaverin kanssa. Eilisestä karkumatkasta tulee mieleen Alzheimer-potilas, joka ei enää muistakaan missä koti on. Meidän pitäisi olla tarkempia ulko-oven sulkemisen kanssa, sillä koirat kulkevat ulos ja sisään usein meistä tietämättä. Dixie ja Eevi eivät mene tielle, mutta tämä seniiliä dementiaa potevä isoäiti ei enää muista, missä kulkevat tontin rajat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti