Lomalla

Kuka on kukin? Vasemmalla pikkutyttö ja oikealla uros 1, keskellä olijoita ei edes kasvattaja tunnista.

Lomalle voi lähteä 30 minuutin matkan päähän naapurikaupunkiin vaikkapa vain vuorokaudeksi ja tuntuu kuin olisi ollut kaukana ja kauan poissa. Sellainen paikka löytyy Vantaan teollisuusalueelta, joka ei maiseman osalta lupaa suuria. Kun ensin puikkelehtii katuviidakossa ja tekee u-käännöksiä löytääkseen Vantaanportin teollisuusalueella oikean reitin, pujottelee parkkihallin ylimmälle tasolle saadakseen autolle vapaan parkkiruudun oven avaus Flamingon viihdekeskukseen saa silmät räpsymään ja hengen melkein salpautumaan. Vietimme isännän syntymäpäiviä perheen voimin Flamingossa ja vaikka en ole suuri kylpylöiden ihailija, kokemus oli oikein miellyttävä. Dogsitteriksi saimme isä-Maxin omistajan Marian ja näin välillisesti isä antoi panoksensa pentusten hoitoon. Maria taisi viettää koko vuorokauden pentulaatikon äärellä, raaskimatta jättää niitä kovinkaan pitkäksi hetkeksi yksin. Yöllä Fina oli kaivautunut Marian sänkyyn peiton alle, se osoitti melkoista luottamusta hoitajaan.

Kun ensimmäinen viikko on takana, kasvattajan olo tuntuu turvalliselta. Pennut ovat kasvattaneet painoaan yhteensä parin kilon verran, ne ovat tomeria ja rauhallisia. Syömisessä on selkeä rytmi eikä enää tarvitse niin tarkasti valvoa että kaikki saavat tarpeeksi syötävää. Pieni tyttö kyllä edelleen on ahkerin nisällä roikkuja ja yritän antaa sille myös korvikemaitoa. Se imee tuttipullosta hetken ja napsauttaa sitten suun kiinni. Turkkien värit alkavat erottua selvästi, pikkutytöstä tulee ruskean raidallinen eli tiikeri, toinen uros ja ensimmäinen narttu ovat selvästi brindlejä. Kaikkein mustin on narttu 4, sillä ei ole valkoista ollenkaan ja turkki näyttää tässä vaiheessa aivan mustalta. Staffi ei kuitenkaan koskaan ole täysin musta, aina sen turkista voi löytää pienen vivahduksen brindleä tai valkoista.



Fina tuo aamulenkiltä kepin, aikoo ehkä tarjota sitä pennuille leikkikaluksi

Vanhat kujeet

Finan mielestä pentulaatikko on ankea petipaikka, siellä kun ei ole lakanoita eikä tyynyjä. Eilen löysin sen pentuhuoneen sängystä peiton alta, se oli ensin syöttänyt pikkuiset hiljaisiksi ja hypännyt sitten itse mukavampaan nukkumapaikkaan. Toistaiseksi se vielä suostuu nukkumaan yön pentujen kanssa, minä sen sijaan olen jo palannut yläkertaan omaan petiin. Silti viime yönä taisin käydä useaan kertaan laskemassa joukon ja katsomassa että kaikki hengittävät. Pennut ovat kasvaneet kyllä niin paljon että tuskin enää on vaaraa siitä, että kukaan jäisi emon alle. Kuutostyttö ylitti tämän päivän punnitukssa puolen kilon painon ja pikkutyttökin on jo painavampi kuin sisarukset syntyessään. Kaikkien mahat pullottavat palloina ja liikkeissä on voimaa ja jäntevyyttä. Fina-parka sen sijaan laihtuu niin että selkäranka ja kylkiluut törröttävät. Nisät roikkuvat turpeina maidosta, ja se muistuttaa enemmänkin roomalaisen patsaan susiemoa kuin staffia.

Osa kengistäni on taas kadoksissa, sillä Fina on palannut entisille tavoilleen ja kuljettaa niitä ympäri taloa. Eteiseen tulijaa kun ei voi tervehtiä ellei suussa ole kenkää. Metsäkävelyllä toistuvat myös entiset leikit, oksat ja puunkarahkat saavat kyytiä koirien repiessä niitä kuin viimeistä päivää. Kotiinpäin kääntyessämme Fina yhtäkkiä muistaa, että siellä on velvoitteita ja kiskoo taluttimesta voimiensa takaa.

Tuhinaa, vikinää ja lutkutusta

Narttu 3




Nukkujista ei tunnista muita kuin pikkutytön viiru otsassa. Alla on ehkä narttu 1. Kuvassa näkyy hyvin näiden brindle-väritys.

Finan lapsivuode kesti tasan vuorokauden. Maanantai-iltana se halusi jo kävelylle, tiistaina se oleili pitkiä aikoja yläkerrassa ja tänään maistui metsäkävelyllä taas keppileikki. Olohuoneen sohvalta se ehtii jo tarkkailla ohikulkevia koiria ja säestää Eevin haukkumista.

Fina on rauhallinen ja maltillinen emo, se syöttää pennut kylläisiksi ja jättää ne sitten nukkumaan yhteen sykkyrään laatikon pehmusteille. Pentujen pulleista vatsoista päätellen maitoa tulee riittävästi, todensin painon nousut vielä punnituksilla. Joukon jykevin, tänään 370 gr, on viimeisenä syntynyt narttu. Se on myös äänekkäin ja ilmeisesti saa vallattua parhaat maitohanat. Pikkutyttö roikkuu nisillä aina kuin mahdollista, ja myös sen painokäyrä on lupaavasti nouseva. Silti se ei ole vielä edes saavuttanut muiden syntymäpainoa. Kokemuksen mukaan pieni pentu kasvaa kuitenkin normaalikokoiseksi jo parissa kuukaudessa.

Pentulaatikossa tuntuu olevan jo säännöllinen rytmi; ruokailuun valmistautumista vikisten ja mönkien, ruokailua lutkuttaen ja maiskuttaen sekä nukkumista mitä erikoisimmissa muodostelmissa. Viime yönä en enää herännyt kovin useasti tarkastamaan pentujen vointia ja taidankin jo siirtyä omaan sänkyyn ensi yöksi.

Eevi on hieman ymmällään ja yksinäinen, kun kaveri majailee suurimman osan päivästä alakerrassa. Se käy välillä pentuhuoneessa, mutta välttää visusti edes katsomasta pentulaatikkoon. Fina ryhdistäytyy täyteen mittaansa ja tuijottaa Eevin liikkeitä varuillaan. Enää se ei irvistele, mutta varoitusviesti käy ilmi sen katseesta. Veikkaan että viikon kuluttua Eevi saa jo vierailla pentujen luona ja myöhemmin myös leikkiä niiden kanssa.

Supersynnyttäjä

Vaikka Finan viimeiset odotuspäivät tuntuivat ikuisuudelta (niin muuten tuntuivat omien lasten odotuksetkin, itse synnytys sujui niin vauhdikkaasti, että kätilöllä oli vaikeuksia pysyä mukana. Sunnuntaiaamulla oli jo merkkejä tilanteen muuttumisesta, sillä Fina kieltäytyi kävelystä kotiportin ulkopuolelle. Se nukkui enimmäkseen petissään, ja kävin aika ajoin tarkistamassa sen voinnin.

Iltapäivällä olin menossa katselemaan televisiosta MM-hiihtoja, mutta se jäi vain aikeeksi, kun näin Finan seisovan eteisessä selkä köyryssä punnertaen. Kahvikuppi jäi pöydälle kun nappasin Finan syliin ja vein juoksujalkaa pentulaatikkoon. Pari tuntia Fina tuskaili laatikossaan, itki ja vikisi surkeasti. Elias rauhoitteli sitä luvaten, että kohta jo helpottaa. Aivan kuin sanojen voimasta Fina rauhoittui ja asettautui makuulle pehmusteille. Se ponnisti pari kertaa ja ensimmäinen musta mötikkä pullahti ulos. Elias irroitti kalvot, kuivasi pennun, punnitsi ja antoi Finan nuuhkia sitä. Pentu oli jäntevä ja vilkas, en tahtonut saada sitä pysymään aloillaan vaa'alla. Se alkoi tarmokkaasti imeä kun se pääsi Finan nisälle. Kirjasin tiedot paperille: Kello 16.23 narttu 1, musta valkoisin rintamerkein ja varpain, paino 255 g.

Puolen tunnin päästä pullahti maailmaan seuraava narttupentu, mutta se oli kovin pieni ja veltto, melkein elottoman tuntuinen. Se painoi vain 170 g. Elias hieroi sitä ja puhalsi hengitysteihin, heijasi ja läpytteli, mutta pentu retkotti velttona kämmenessä. Otin pennun hoiviini sillä aikaa kun Elias haki elvytyslääkettä. En halunnut antaa periksi, vaan heijasin, hieroin, puhalsin ja hytkytin pientä pentua ja tuntuikin, että se sai vähän eloa, aukoi suutaan ja nosti päätään. Samaan aikaan lisää pentuja putkahteli maailmaan, tuli ensimmäinen uros, seuraavaksi uros ja taas narttu. Ne kaikki olivat jänteviä ja tomeria, kuivauksen ja punnituksen jälkeen tarttuivat tarmolla Finan nisiin. Vain tunti oli vierähtänyt ja Finan mahan alla tuhisi 4 pentua ja viides alkoi kämmenieni välissä piristyä ja jäntevöityä. Toivo virisi, ehkä elämä kuitenkin voittaa. Laskin sen muiden joukkoon ja se alkoi ryömiä kohti meijeriä maidon tuoksun ohjaamana.

Finalla näytti olevan edelleen supistuksia ja parin työnnön jälkeen pääsi vielä joukon jatkeeksi tumma narttu. Puolitoista tuntia oli kulunut ja Fina synnyttänyt 6 pentua, keskimäärin 15 minuutin välein. Melkoinen saavutus varsinkin kun on kuullut lähes vuorokauden kestävistä synnytysmaratoneista sekä ikävistä vastoinkäymisistä.

Tein pienelle tytölle maidonkorviketta ja syötin sitä tunnin välein. Pusersin suupielestä sisään Puppy Boosteria, ternimaitoa sisältävää täydennysravinnetta. Huolestuneena totesin, että pentu ei näyttänyt osaavan tarttua nisään vaikka hakeutuikin Finan rinnalle. Yön aikana tarkastin pentujen tilanteen tunnin välein ja syötin lisäravintoa pikkuiselle. Aamun ilouutinen oli kun näin se imevän nisää tarmokkaasti etutassuilla pumpaten. Nyt se näyttää ottavan takaisin eilisillan menetyksen, on kuin liimattu Finan nisään. Jatkan kuitenkin lisäravinnon antamista, mutta tärkeintä on että pentu saa äidinmaitoa.

Finan hoivavietti on vahva, vaikka kesti tovin ennenkuin se sisäisti äitiyden. Käytyään asioilla penikoimisen jälkeen se meni omalla petille yläkertaan ja minun piti pakottaa se takaisin pentulaatikkoon. Nyt tilanne on kääntynyt toisin päin. Fina pitää pakottaa asioilleen ulos ja syömään. Eevi on käynyt pentulaatikolla katsastamassa tulokkaat, mutta Fina ei sitä hyvällä katsonut. Nosteli hieman ylähuultaan ja tuijotti häiritsijää tuimasti.

Väliaikatietoja

Narttukoiran tiineys kestää oppaiden mukaan 9 viikkoa (63 vrk) +/- 5 vrk. Tänään on 58. päivä Finan astutuksesta, ja olin varautunut jo varautunut synnytyksen käynnistymiseen. Turhaan näköjään hermoilen, sillä ainoastaan Finan entisestään pallomaisempi mahanseutu kertoo penikoimisen olevan lähellä. Aamupunnituksessa totesin sen painon nousseen yli kaksinkertaiseksi eli 13-kiloinen rimpula painaa nyt runsaat 16 kiloa. Olen mitannut Finan aamu- ja iltalämmön, sillä emon ruumiinlämmön laskiessa asteen verran voidaan arvella synnytyksen alkavan vuorokauden sisällä. Lämpökäyrä on pysynyt tasaisesti 37,5 asteen paikkeilla, mikä on koiralle normaalia. Fina on kyllä käynyt petaamassa pentulaatikon pehmusteita, mutta se petaa muutenkin sänkyjä päästäkseen lakanoiden väliin. Öisin se käpertyy peiton alle polvitaipeeseeni, ja viime yönä heräsin pentujen melskeeseen. Taitaa olla energisiä pentuja sillä ne potkivat pohkeitani oikein tuntuvasti.

Tullessani äsken kaupungilta Fina tarjosi tervetuliaisiksi vetolelua ja mittelimme hetken aikaa voimia. Aamulenkillä peura esitteli perheensä, aivan polun vieressä seisoivat kuin asetelmana äitipeura, isäpeura ja lapsipeura. Fina säntäsi niiden perään, kauhukseni näin sen loikkivan hangessa ja pelkäsin jo pahinta. Parinkymmenen metrin juoksu riitti ja se palasi polulle kuin mitään ei olisi tapahtunut. Toisena päivänä se yritti hypätä ja kiskoa puunrankaa, mutta kielsimme yltiöpäisen urheilun. Eevi on hieman ihmeissään, kun Finasta ei ole enää keppileikin haastajaksi.

Päivitän uutiset heti kun jotain tiedottamista

Esqui Maneras Español

Soitimme Riston ovikelloa ja korvat tarkkoina odottelimme koirien villiä haukkua. Turhaan odoteltuamme kokeilin ovea, joka olikin auki. Astuimme sisään ja huhuilimme huolestuneina: “Onko täällä ketään kotona?” Hetken kuluttua Eevi tepsutteli eteiseen aivan kuin ihmetellen: “Miten te jo nyt tulitte?” Alakerran rappusista kuului rapinaa, ja hetken kuluttua Fina kurkisteli eteisen ovelta. Putosin polvilleni, ojensin käsivarteni, sanoja ei tarvittu: koirat ryntäsivät vikisten syliin, hyppivät, nuolivat, kieppuivat hyrrinä ja vispasivat häntää.

Koirien perässä Roy, Werner ja Henrik löntystelivät eteiseen, jättivät tietokonepelin kesken tervehtiäkseen matkalta palaavia isovanhempia. Tervehdykset olivat paljon kesympiä, isoja poikia kun ei enää saa suukotella, korkeintaan keveästi halata. Kolmiäänisesti he kertoivat, miten ahkerasti olivat hoitaneet Eeviä ja Finaa. Jääkaapin ovitarran alta irrotettiin isän laatima koiranhoitotaulukko, johon oli merkattu ulkoiluttamiset, syöttämiset, lääkkeiden anto ja muut toimenpiteet. Kaksoset olivat keränneet tasan yhtä monta pistettä ja pikkuveli muutaman vähemmän. Tasapelin voittaja ratkottiin Kivi, sakset ja paperi -leikillä. Werner sai ensimmäisenä valita tuliaisen, Roy kakkosena ja Henrik tyytyi sopuisasti kolmannen sijan palkintoon. Kun keräsimme koirien tavarat Werner valitti, että kymmenen päivää oli ollut aivan liian lyhyt koirienhoitoaika. Lohduttelin että eihän kestä enää kuin runsaat kaksi kuukautta, kun he saavat hoitaakseen ihan oman Finan pennun.

Kuten usein aikaisemminkin Riston perhe oli pitänyt huolta Eevistä ja Finasta ulkomaan matkamme ajan. Espanjan matkan varusteina ei ollut kesävaatteita, ei uimapukuja eikä sandaaleja. Sen sijaan olimme pakanneet laukkuihin hiihtovarusteet, lämpöasut, rukkaset ja kypärät. Tarkasti pujottelun maailmancupia seuraavat saattavat muistaa, että viime joulukuussa naiset kilpailivat Pyreneillä, LaMolinan rinteillä. Päätimme olla Tanja Poutiaisen perässä hiihtäjiä ja suuntasimme matkan samoille vuorille. Vanhin poika Mika sekä pojat Joel ja Tyko matkasivat Kanarialta myös LaMolinaan, ja siten saatoimme tavata yhteisen liikuntaharrastuksen parissa. Mikan ja poikien espanjan taito olikin tarpeen, sillä Barcelonan ulkopuolella ei englanti enää riittänyt kommunikointikieleksi.

LaMolina on pieni Pyreneiden vuoristokylä, joka ei tarjoa muuta kuin majoituspaikkoja ja hiihtoa. Vuoret kohoavat yli 2500 metrin korkeuteen ja rinteet luikertelevat huipuilta leveinä ja haasteellisina. Lumi säihkyi timanttisena syvän sinisen taivaan alla, ja pieni pakkanen piti rinteet hyväkuntoisina. Espanjalaisten hiihtoloma tai oikeammin karnevaaliloma ei ollut vielä alkanut eikä hisseille ollut tungosta. Toisinaan saimme lasketella ylhäisessä yksinäisyydessä ja nauttia hiljaisesta ja huimasta vuoristomaisemasta.

Omatoimimatkailijoina tosin kaipasimme välillä valmismatkan huolettomuutta: opasta lentokentällä, ohjausta oikeaan bussiin, hotelliin kuljetusta ja täsmällisiä aikatauluja. Melkein kovempaa kuntoa kuin laskettelu vaati selviäminen raskaiden laukkujen kanssa lento-, juna- ja bussimatkoista akselilla Helsinki-Brysseli-Barcelona-LaMolina. Hermojamme koettelivat aikataulujen epämääräisyys ja bussien odotteluun taisi keskimäärin kulua kokonainen päivä.

Mennen tullen pysähdyimme Barcelonassa ja ehdimme katsastaa Picasso-museon, Sagrada Familian, Gaudi-talon ja katedraalin. La Ramblas kuhisi ihmisiä kuin Helsinki taiteiden yössä. Eräällä pikkukadulla kohdalle osui myös eläinkauppa, ja halusin katsastaa, löytyisikö sieltä koirille tuliaisia. Siitä käynnistä jäi paha mieli, sillä hyllyillä olevien kenneltarvikkeiden lisäksi myymälän takaosan häkeissä oli koiranpentuja myytävänä. Noin kolmikuukautiset yorkit, pinserit, mäyräkoirat ja westiet tapittivat meitä kysyen “Haluaisitko minut lemmikiksi? Pentujen hinnat vaihtelivat tuhannen euron molemmin puolin, vaikka niillä ei näyttänyt olevan rekisterikirjoja.

Finan odotus on loppusuoralla, runsas viikko vielä jännitetään. Sen maha on pinkeän pyöreä hoikan vartalon alla ja kylkien alla käy kova vilske. Voimille odotus tuntuu ottavan, sillä se nukkuu suuren osan päivää eikä leikkiminen enää huvita. Tänään kokoamme pentulaatikon ja kerromme Finalle, että sen pitäisi opetella nukkumaan siinä. Minulle tulee ikävä kylkiäistäni, petinlämmittäjää.


Siellä ne ovat hyvässä tallessa

Mammalomalla

Vaikka lenkkimaastomme Hannusmetsä sijaitsee Länsiväylän ja Kaitaantien puristuksessa, se on säilynyt vihreänä keitaana, kotina monille metsän eläimille. Peura on näyttäytynyt muutaman kerran, sen jälkiä olemme havainneet useasti. Rusakot hyppelevät ihmisistä ja koirista välittämättä, onneksi ei sentään vielä näy citykaneja. Koirien kiihkeistä haisteluista päätellen joidenkin isojen kivien alla on mäyrän pesä. Kevään lämpimillä kyyt paistattelevat päivää kallioilla, ja silloin kierrämme kivikot kaukaa. Tänä aamuna kohtaamamme eläin ei ehkä ole kovin harvinainen, mutta sai meidät kyllä kummastuksen valtaan. Olisin valmis lyömään jopa 100 euroa vetoa, jos joku osaisi arvata oikean eläinlajin. Voisimme leikkiä eläinaiheista Mitä tiedät ystävästäni –leikkiä. Se on suosittu ajankulu pitkillä ja miksei lyhyemmilläkin automatkoilla Riston poikien kanssa. Arvuuttelu voisi kuullostaa tältä:

”Onko se yli kilon painoinen? – Ei ole.
Onko se karvainen? – Ei.
Onko se nisäkäs? – Ei.
Onko se lintu? – Ei
Onko se matelija? –Ei.
Onko se hyönteinen? –Ei.”

Kun uskoisin ettei arvuuttelu johtaisi oikeaan eläimeen, paljastan vastauksen.

Lumisella polulla katseeni osui kämmenen kokoiseen ruskeaan möykkyyn. Elias nosti möykyn ylös, enkä ollut uskoa silmiäni kun rukkasen keskellä nökötti iso sammakko, oikea konna. Se oikoi jäykästi pitkiä koipiaan, oli ilmeisesti lähtenyt kesken talvihorroksen liikenteeseen, mutta yliarvioinut voimansa ja kuntonsa. Siirsimme konnan polun varteen kuusen alle jatkamaan horrosteluaan. Olisi ehkä pitänyt kasata sen päälle lehtiä, ettei se paleltuisi pakkasissa tai kuivuisi veden puutteessa. Eiköhän tämä outoon vuodenaikaan liikkeelle lähtenyt eläin vahvista ilmaston muutoksen olevan täydessä vauhdissa?

Aamuiselle lenkille lähtö ei kiinnostanut koiria ollenkaan. Fina köyristeli ja vääntelehti isojen sadepisaroiden kastellessa turkin, katseli minuun anoen että päästäisin sen takaisin kodin lämpöön. Samalla hetkellä kun irrotimme taluttimet metsäpolun juurella, ”On” -tila napsahti päälle. Lähimmän kuusen alta löytyi jo ensimmäinen keppi, jonka kiskomisessa märkä keli oli sivuseikka. Kun keppi oli silputtu sälöiksi, koirat loikkivat märässä lumessa kuin rusakot, Fina käpyjä etsien ja Eevi riemusta riekkuen. Sellaisia staffit ovat, elämä on joko On tai Off. On-tila on usein 200 %:nen.

Olemme koko viikon paistatelleet onnittelujen loisteessa. Sunnuntainen menestys agilitykisoissa ja luokkanousu kirvoitti seuratovereilta ja kasvateilta onnittelujen tulvan. Kiitos kuuluu myös kouluttajille, joiden kanssa olemme sitkeästi kehittäneet agilitytaitoja. Tosiasiassa Finan masussa olevat pennut (tulevat agilitaajat?), nousivat jo syntymättöminä kolmanteen luokkaan. Siinäpä olisi melkoinen markkinointivaltti tuleville pennuille!

Viime sunnuntain kisoissa en vielä ollut varma, onko Fina edes kantava. Kun tiistaina lähdimme Tiineysoraakkelin eli radiologi Sören Bondestamin vastaanotolle, olin varautunut myös negatiiviseen tulokseen. Samalla kun mies liikutteli anturaa Finan vatsan päällä, hän laski: yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi. - Kyllä täällä ainakin viisi virkeää pentua on, kuului diagnoosi. Näinhän minä ne itsekin, viisi vaaleaa pallukkaa sykki tummalla taustalla. Hyvin mahdollista on, että joku pallukka on jäänyt näkemättä, sillä koiran kohtu on y-kirjaimen muotoinen, ja sikiöt ovat kuin helminauhassa kohdun y-sakaroissa.

Kuudennella tiineysviikolla sikiöt muistuttavat jo aivan oikeita pieniä koiranpentuja! Niiden sydämet sykkivät yli 200 kertaa minuutissa. Varpaat ja kynnet muotoutuvat. Finan ympärysmitta on vihdoin kasvanut, sillä on koko ajan nälkä, se on väsynyt ja nukkuu paljon kuten kaikki odottavat äidit! Enää kolme viikkoa odotusta, sitten toivottavasti pentulaatikossa tuhisee monta reipasta pentua.


 

Kolmonen on kova luku

Finan kolmevuotispäivä on ollut yhtä juhlaa. Eilen vietettiin synttäreitä ja vieraaksi oli kutsuttu Finan ja Eevin supersuosikit Sirkka ja Markku Helasuo. Suosio johtuu siitä, että koirat ovat useasti matkojemme aikana olleet heillä hellässä hoidossa. Lisäksi aina kun Helasuolta tulee kyläilykutsu, siihen sisältyy vaatimus ottaa koirat mukaan. Taisivat koirat aavistaa että tuttuja vieraita oli tulossa, sillä jo puoli tuntia ennen ne hermoilivat olohuoneen ikkunan ääressä ja juoksivat välillä pihalle haukkumaan. Kun rajut tervetulontoivotukset oli annettu, keittiön pöydälle katettiin syntymäpäiväkakku. Fina nostettiin tuolille pöydän ääreen ja sitten vain nopeasti kamerat esille ja sormet herkkinä laukaisimella, jotta ehti näppäistä kuvan ennen kakun hupenemista. Eevi pääsi toiselle tuolille ja koirat ahmivat herkkuja kilpaa sellaisella vauhdilla, että koko kakku liukui lautaselta pöydälle. Loppuillan Fina köllötteli kylläisenä joko Markun tai Sirkan kainalossa ja nautti silmät sirrillään rapsutuksista.




Iltamyöhällä Fina nappasi juustotarjottimelta Gouda-juuston ja järsi sitä pöydän alla. Oman juhlakakun jälkeen se varmaan luuli että nyt koirat saavat myös syödä ihmisten lailla pöydästä.

Finan juhlaputki jatkui tänään Purina-areenalla, missä se nappasi agilityradalla kolmannen 0-tuloksen, kisan 2. sijan ja nousun kolmanteen luokkaan. Tavoitteenamme oli ollut nousta kolmanteen luokkaan kolmevuotispäivään mennessä, ja tavoite toteutui vain muutaman päivän viiveellä. Nyt on melkein epätodellinen olo, mutta totta se vain on, että seuraaviin kisoihin ilmoittaudutaan kolmanteen luokkaan. Kuohuviinipullo poksautetaan auki myöhemmin illalla. Milloin ne seuraavat kisat sitten ovat, varmistuu tiistai-iltana, klo 18.30, jolloin menemme ultraäänitutkimukseen. Jos pentuja löytyy, Fina jää mammalomalle ja kisaa vasta huhtikuun lopulla.

Olen jo toipunut melko rankasta Tukholman risteilystä Wernerin ja Royn (11 v)sekä Henrikin (9 v) kanssa. Risteily oli pojille antamani joululahja, jossa sitouduin tarjoamaan laivalla a la Carte -ateriat, Tukholmassa museokäynnin ja shoppailua sekä kaikenlaista yhteistä tekemistä. Laivalle päästyämme poikia ei pidätellyt mikään, en saanut edes takinliepeestä kiinni yrittäessäni kertoa nukkumaanmenoajasta. Jossain vaiheessa jo hermostuin, kun kenenkään kännykkään ei saanut yhteyttä, Henrik oli unohtanut omansa kotiin, Wernerin kännykästä oli akku loppu ja Royn unohtunut hyttiin. Kun odottelin poikia vähän vaille klo 23 hytissä, infosta tuli ilmoitus, että hytin avain ja erinäisiä kortteja oli tuotu sinne. Huh! mitä oli tapahtunut, onko pojat ryöstetty, mutta hyvä sentään, ettei kukaan vieras ole tunkeutunut hyttiin. Selitys korttitarinalle oli se, että Roy oli antanut lompakkonsa pikkuveljelle, jonka piti ostaa tax-freestä karkkeja. Henrik oli rahaa kaivaessa nostanut kortit pöydälle ja unohtanut ne siihen.

Tukholmassa aloitimme kierroksen Lelumuseossa, missä itse vaivuin nostalgiseen tunnelmaan ihaillessani vitriineissä lapsuudenajan nukkeja ja nukkekoteja. Kuka muistaa vielä Meccanot, matchbox-autot, Märklin-junaradat tai tinasotilaat. Miltähän nykylasten muoviset hirviöt ja härvelit näyttävät museossa vuosikymmenten päästä. Vanhassa kaupungissa kaksoset ihastuivat pehmolelukaupan nalleihin, varsinkin kun jouluaiheiset olivat myynnissä puoleen hintaan. Omilla rahoillaan he ostivat isot nallet ja kulkivat sitten ne kainalossaan Tukholman kaduilla, metrossa ja busseissa saaden osakseen melkoisen määrän hymyjä. Henrik ei pehmoillut, hän osti Victorinox-linkkuveitsen.

Kotisatamassa esitettiin vielä viimeinen jännitysnäytelmä. Werner ja Henrik lähtivät edellä odottelemaan ulospääsyä laivasta, mutta Roy ja minä jumiuduimme ihmismassan taakse odottelemaan. Kun tulimme ulos laivasta, ei poikia näkynyt missään. Odottelimme kunnes kaikki poistujat näyttivät tulleen ulos. Tietenkään Wernerin puhelin ei toiminut, ja jännitys vatsanpohjassa kourien lähdimme tarkistamaan, josko pojat olisivat kuitenkin kulkeneet meidän edellämme terminaaliin. Siellä Elias odotteli yksin. Juoksin ylös terminaalin toiseen kerrokseen, ilmoitin kulunvalvontaan että kaksi poikaa on kadonnut. Nainen välitti laivaan kuulutuksen kadonneista pojista, mutta saman tien tuli soitto Eliakselta, että Werner ja Henrik ovat löytyneet. Selitys eksymiselle oli yksinkertainen, pojat olivat menneet ylemmän kannen ulko-ovelle, mutta kun eivät löytäneet meitä, olivat lähteneet hyttiin etsimään. - Loppu hyvin, kaikki hyvin. Oliko sittenkään! Iltapäivällä Henrik valitti päänsärkyä ja oksensi. Saattoi olla jännityksen purkautumistakin, sillä tauti oli jo iltaan mennessä ohi. Kommelluksista huolimatta meillä oli hauskaa, ja pojat kiittelivät joululahjaa yhdestä suusta. Ensi vuonna uudestaan!

Television viemät

Jos televisionkatselijatutkimusta olisi menneellä viikolla tehty meidän taloudessamme, antaisi se varmasti vääristyneen kuvan katselutottumuksista sekä ruudun ääressä vietetystä ajasta. Viikko nyt sattui olemaan urheiluhullun perheen unelma, tarjontaa kun oli kesälajeista talviurheiluun. Australian avoimet tenniskisat naulitsivat Eliaksen alakerran sohvalle, Eurosport-kanava aukesi aamuvarhain eikä sulkeutunut ennen kuin vasta iltamyöhällä. Alhaalta kuului huutoja ja hihkaisuja, niin täysillä mies eli huippupelaajien pallojen sinkoillessa verkon yli. Paitakin piti välillä vaihtaa aivan kuin mies olisi hikoillut pelaajien kanssa 40 asteen helteessä. Pienen katastrofin makua oli ilmassa kisojen alkaessa, sillä Canaldigitalin Eurosport-kanava ei suostunut aukeamaan. Syynä oli taivaalle ammuttu Thor6-satelliitti, joka lähetti ohjelmaa uudesta vinkkelistä eikä antennimme enää löytänyt kaikkia ohjelmia. Asentajan saaminen paikalle olisi kestänyt liian kauan, monta arvokasta peliä olisi jäänyt näkemättä. Puhelinsoitto kilpailevalle kanavayhtiölle pelasti tilanteen ja parin tunnin kuluttua PlusTv lähetti Eurosportin kautta televisioomme huipputennistä Australiasta.

Taitoluistelun EM-kisojen musiikki on viikon puolesta välistä lähtien tulvinut huoneisiin ja olohuoneen takaseinän ison kankaan ovat täyttäneet taidokkaat luistelijat. Eilen iloitsimme upeiden suomalaismimmien voitokkaista suorituksista. Kateus on ruma asia, ja ihan hävettää naapurimaan puolesta. Naisluistelijan valmentaja on esittänyt protestin suomalaisten suosimisesta.

Tänään televisiosurffailu on yltynyt aivan mahdottomaksi; yhdeltä kanavalta piti seurata ampumahiihtoa, sitten piti vaihtaa naapurikanavalle seuraamaan Poutiaisen pujottelua, palata takaisin kakkoselle vahtimaan hiihdon maailmancupin sprinttiä, klikata Eurosportille katsomaan miten miesten neljännesvälierät etenevät ja palata takaisin kakkoselle ihailemaan taitoluistelukisojen loppunäytöstä. Melkoista nojatuolimatkailua: Melbourne - Cortina - Otepää - Antholz - Helsinki. Elias on tänään urheillut vain ruudun ääressä, mutta minä olen myös ehtinyt käydä Finan kanssa kisaamassa Hyvinkäällä (hyväksytty rata, mutta muutamia turhia virheitä).

Eevi ja Fina ovat silminnähden kyllästyneitä isäntäväen tv-maniaan. Fina kyllä mielellään änkeää kylkeen kiinni tai syliin ja nautiskelee raaputuksista, mutta Eevi ilmoittaa äänekkäästi, milloin televisiokiintiö on täyttynyt. Pihalla pyöriessään ja kimittäessään se kertoo naapureille, miten mielissään se on saatuaan lauman taas terveellisille tavoille eli ulkoilemaan. Metsän valkoinen peite ei ole esteenä koirien lempileikeille. Fina kuopii lunta ison kuusen alla kuin poro jäkälää etsiessään ja löytää kuin löytääkin käpyjä. Kun keppejä ei löydy maasta, voi kiskoa ison männyn alaoksia.



Finan vyötärön ympärys on jopa pienentynyt, sillä tällä viikolla se ei ole syönyt paljoakaan. Jos se yleensä suostuu tulemaan keittiöön, se vain vilkaisee ruokakuppia ja lähtee pois. Raejuusto, joka on ollut sen herkkua, kelpaa vain jos tarjoan sitä kädestä. Tänään tarjosin sille maksalaatikkoa, ja se suostui näykkimään hiukan kupin reunasta. Tiineyskalenterin mukaan neljännellä viikolla ilmenee syömättömyyttä ja Finan käytös kyllä puoltaisi positiivista löydöstä. Huomenna soitan ja varaan ultran seuraavalle viikolle.

Palaan vielä television katseluun. Riemastuin kuin näin ohjelmalehdessä että suosikkini Amazing Racen uudet jaksot alkavat tänään. Tässä jaksossa kilpailijoiden matka ulottuu myös Suomeen. Ihanan jännittäviä sunnuntai-iltoja luvassa!

Kohtaamisia metsässä

Kun metsäkävelyllä Fina höristelee korviaan ja terästää katsettaan, pitäisi uskoa, että metsässä on muitakin liikkeellä kuin me. Lähtöpisteemme Hannusjärven metsälenkille sijaitsee radiomaston juurella jyrkän kallion alla. Kuvittelemme, että reitti on vapaa koska kukaan muu ei halua kivuta jyrkkää rinnettä ylös. Sitä paitsi kiipeily tekee koirielle hyvää, ja kyllä Eliaksen ja minunkin aamukankeat jäsenet vertyvät mainiosti ja pulssi nousee melkoiseen jumputukseen.

Eräänä aamuna Finalla oli taas tarkkailueleet päällä, mutta päästimme silti koirat vapaaksi heti reitin alussa. Kun puuskuttavina olimme kalliokielekkeen päällä, sydämeni melkein pysähtyi muustakin kuin vain rasituksesta. Tasanteella oli päiväkotiryhmä ulkoilemassa, ja meneillään oli jonkinlainen piirileikki. Fina säntäsi oitis tervehtimään, vaikka minä yritin läähätykseni lomasta huudella sille kieltoa. Fina käväisi lasten luona, mutta tuli saman tien takaisin ja lähestyimme sitten ryhmää koirat tiukasti taluttimissa. Pahoittelin Finan ryntäystä ja kysyin oliko se pelästyttänyt lapset. Tädin ja lapset nauroivat ja sanoivat yhdestä suusta, että Fina oli vain nuuhkaissut heitä ja juossut takaisin. Silloin minuakin jo nauratti ja juttelimme hetken päiväkodin luontoretkeilystä. Eräs tomera miehenalku sanoi, että täällä ei ole hirviä. Taisi poika pelätä hirviä, mutta tädit olivat vakuuttaneet metsän olevan hirvivapaa.

Jatkoimme ajatuksissamme eteenpäin pitkin tuttua reittiä, ja koirat juoksentelivat varvikossa. Eevi ehdotti Finalle keppileikkiä, mutta onneksi sillä kertaa ei syntynyt taistelua kepinvoittajasta. Joskus koirien taistelut ovat mahdottoman pitkiä ja sitkeitä, silmät vain pyörivät päässä, kauhea murina kuuluu, eikä kumpikaan suostu luovuttamaan. Havahduin kun polun poikki juoksi iso ruskea otus ja luulin aluksi, että suurikokoinen koira oli irrallaan. Fina säntäsi salamana perään ja tajusin saman tien, että vihdoin metsän salaperäinen peura näyttäytyi. Olimme lumessa nähneet sen jälkiä aivan kulkureittimme varrella, mutta itse otusta emme olleet koskaan nähneet. Jo toisen kerran aamulenkin aikana sydän pompahti kurkkuun, ja ehdin jo kuvitella, miten Fina juoksisi peuran perässä moottoritielle. Elias ja minä huusimme Finaa niin kovaa, kuin ääntä meistä lähti ja ihme tapahtui. Fina palasi melkein heti, se oli vain uteliaana sännännyt katsomaan outoa liikkujaa. Nyt tuli todistettua, että Fina tottelee luoksekäskyä melkein 100 %:sesti. Se toteuttaa tyypillistä staffilogiikkaa: ”Ok, tottelenhan minä, kunhan ensin käyn tarkistamassa tuon jutun”. Kun kesällä Lapissa Fina tuli todettua porovarmaksi, nyt voin sanoa sen olevan myös peuravarma.

Finan kolmas viikko astutuksesta alkaa olla täynnä, mutta tiineyskalenterin mukaan ei selkeitä oireita raskaudesta voida vielä todeta. Ei ole aamupahoinvointia, ei syömättömyyttä, ei apeutta kuten joiden ohjeiden mukaan voisi jo olla. Tosin mahalinja on suoristunut eli Finan lähes vinttikoiramainen vyötärö on katoamassa.

Nyt kun Riston perheeseen on päätetty ottaa Finan pentu (jos niitä tulee), nimen keksiminen on jännittävää ja ajankohtaista. Eilisellä yhteisellä ajomatkalla Hämeenlinnaan mietimme kovasti nasevaa ja toimivaa kutsumanimeä. Järjestyksessä tämä olisi 8. pentueeni, jossa viralliset nimet alkaisivat H-kirjaimella. Kutsumanimi on aivan omistajan päätettävissä, mutta kannattaa miettiä lyhyttä korkeintaan kaksitavuista nimeä, joka ääntyy sujuvasti. Koirien nimistä on jopa tehty gradu Turun yliopiston sosiologian laitoksella. Netistä voi koirien nimiä etsiä useilta sivustoilta, tässä muutama osoite: http://www.freewebs.com/koiriennimet/
http://www.koirakuvia.net/koiran-nimet.php

Carpe diem

Tälle talvelle on tunnusomaista, että on tartuttava hetkeen ja nautittava talven iloista heti kun tilaisuus tarjoutuu. Niinpä kävimme nauttimassa järviluistelusta heti, kun pakkanen oli jäädyttänyt jäät turvallisen paksuiksi. En muista milloin olisin viimeksi luistellut kirkkaalla järven jäällä, jonka läpi näkee melkein pohjaan asti. Aurinko paistoi viistosti metsän takaa ja myötätuuli antoi sopivasti vauhtia menoon. Takaisin tullessa pitikin tehdä töitä niin että hiki kasteli selän. Suomalainen talvi-ilo on moninaista, Oittaan rannassa oli talviuimareita, hiihtäjät suuntasivat metsään laduille, ja laiturilla istui vieri vieressä ihmisiä pukemassa tai riisumassa luistimia. Potkukelkkailijat kiitelivät jäällä, surffaajat levittelivät värikkäitä siipiään ja jotkut vain kävelivät nauttien talvipäivästä. Yksi staffirouvakin oli päässyt mukaan iloittelemaan. pirteä hyväkuntoinen 11-vuotias juoksi jäällä kuin nuori koira.

Hiihtokelien kanssa on sama tilanne, on hiihdettävä silloin kun lunta on maassa. En suostu lähtemään pääkaupunkiseudun tykkilumiladuille, joten piti matkata Tampereelle asti hakemaan hiihtoiloa. Jukka vei meidät Teivon raviradan kyljessä olevaan Lamminpään hiihtokeskukseen, jossa oli kohtuullisessa kunnossa oleva hiihtolenkki. Melkein jonossa siellä sai hiihtää, mutta harjulta oli hulppeat maisemat, aurinko paistoi ja pieni pakkanen punasi posket. Siinä sujutellessani muistelin, miten tasan puoli vuotta sitten helteisenä heinäkuun päivänä kisasin alhaalla olevalla raviradalla Agirotu-tapahtumassa.

Riitta-miniä päivysti Tayksissa sunnuntain-yön ja me olimme Jukan apuna lasten hoidossa. Illalla kävelimme koirien kanssa pitkän lenkin Pyryn ollessa toimeliaana oppaana. Hän halusi taluttaa Eeviä, koska se on niin lauhallinen. Vähän avustusta tarvittiin kuitenkin, sillä Hämeenpuiston hajut olivat niin kiihottavia, että Eevi poukkoili sinne sun tänne ja oli vetää pienen taluttajan kumoon. Tampereen koiranulkoiluttajat näyttävät olevan paljon kontaktihaluisempia kuin espoolaiset, sillä lähes jokaisen kanssa piti jäädä juttelemaan ja katsastamaan koiria.

Pyry on utelias ja tietäväinen neljävuotias ja hänen kanssaan jää väittelyssä helposti toiseksi. Kun televisiosta tuli hiihto-ohjelmaa kysyin tietääkö hän, kuka on Pirjo Kuitunen. “Tietenkin, sehän on maailman paras hiihtäjä”, tuli kuin pyssyn suusta. Edellisellä viikolla Pyry oli katsonut vanhempien kanssa Tour de Skitä ja pohtinut: “Minkähänlaiset tissit Pirjo Kuitusella on?” Kun Jukka kertoi meille tarinan, hän vakuutti, että perheessä ei todellakaan ole viime aikoina puhuttu tissiasioista. Pienillä padoilla on korvat, jossain on joku takuulla niistä puhunut.

Otetaanpa aasinsilta Finan tisseihin. Kuvittelen että ne olisivat vähän kasvaneet, mutta myös valeraskaus saattaa turvottaa niitä. Ruokahalu on melkoinen, mutta sekin voi olla vain tuurisyömistä. Pari päivää sitten oli päiväpeitolla oksennus. Olisiko se merkki raskauspahoinvoinnista vai lumensyönnin aiheuttamaa vatsalaukun ärsytystä. Odottelemme siis kärsivällisinä selviä merkkejä raskaudesta, mutta varmuuden voimme saada vasta helmikuun alussa ultraäänikuvauksen jälkeen. Kyselyjä Finan mahdollisista pennuista on tullut jo useita, mutta kärsivällistä odottamista tarvitaan nyt kaikilta osapuolilta.

Näkyykö muutosta!



Kotimatkalla Tampereelta kura roiskui ja valkoiset hanget ovat muisto vain. Läheisellä luistinradalla lillui valtava vesilammikko!

Joulumuisteloja ja lemmenleikkejä

Lapsuuden joulut vietimme aina kotona oman suuren perheen kesken. Molemmat isovanhempani olivat kuolleet jo hyvin varhain, joten meillä ei ollut mummuja ja vaareja perhepiiriä laajentamassa. Nuorempana en niinkään ymmärtänyt asian merkitystä, mutta nyt tuntuu haikealta. Pohdin miten paljon olen jäänyt elämässä paitsi, kun en ole saanut tutustua isovanhempiini.

Jouluillallisen jälkeen muistan istuneeni kerrostaloasuntomme leveällä ikkunapenkillä tähyillen josko näkisin joulupukin tulevan pitkin Temppelikatua. Joulupäivä tuntui ikuisuudelta, silloin ei saanut tavata edes parasta ystävää jonka kanssa verrata joululahjoja. Tapaninpäivänä Ette-täti, äidinäidin sisar, järjesti sukujuhlat ja näin aikojen perästä ne muistuvat mieleen mukavina tilaisuuksina. Tosin taisimme lähteä vastahakoisina mukaan sukulaistätien ja setien kommentoitaviksi.

Nykyisin lastemme perheissä pohditaan, kumman isovanhemman luona joulua vietetään, jäädäänkö omaan kotiin vai matkataanko jonnekin. Me olemme joustavia, tarjoamme joulupöydän halukkaille, mutta iloitsemme myös kutsusta poikien luo. Olemme myös viettäneet joulun kahdestaan koirien kanssa Piilopirtillä tai matkanneet Mikan luo Canarialle. Tapaninpäivän sukujuhlat ovat muuntuneet ulkoilutapahtumiksi. Tänä vuonna olimme Riston perheen kanssa Rautatientorilla luistelemassa ja sen jälkeen teimme kävelyretken Uunisaaren kallioille. Vaikka en tänä vuonna valmistanut jouluruokia, joitakin jouluperinteitä olen kuitenkin tarkoituksella ylläpitänyt. Olen leiponut isoäidiltä kulkeutuneella reseptillä kanelimuroleipiä, olen rakentanut saman piparkakkukirkon vuosi vuoden jälkeen ja ottanut tutut koristeet esille. Jouluruokia olen maistanut lipeäkalasta lanttulaatikkoon, mutta pidän mielelläni vuoden tauon sesonkiruokien nautiskelussa.

Joulun ja uudenvuoden välisiä päiviä väritti Finan juoksun ja progesteronitason seuraaminen ja oikean astutusajankohdan määrittely. Ulkoiset merkit näyttivät jo niin suotuisilta, että kutsuimme Maxin kylään sunnuntaina 28.12. Max oli oikein halukas astumaan, mutta Fina ei ollut asiasta ollenkaan samaa mieltä. Se kimitti ja räyhäsi raivopäänä ja sai siitä hyvästä kuonokopan päälleen. Mukana olivat kokeneet astutusavustajat Thea Sundqvist ja Riitta Grönberg ja heidän toimestaan jonkinlainen astuminen saatiin aikaiseksi. Varmuuden vuoksi päätimme kokeilla uutta astutusta parin päivän päästä. Finan sisällä taisi käydä melkoinen hormonimyllerrys, sillä tiistaina se heittäytyi Maxin eteen selälleen näyttäen tunteensa ja halunsa aivan estottomasti (jopa säädyttömästi!). Annoimme koirien kirmailla hetken pihalla, enkä ole milloinkaan seurannut moista koirien lemmenleikkiä. Max ja Fina juoksivat kylki kyljessä nurmikolla, hävisivät välillä pensaisiin kuhertelemaan, loikkivat toistensa yli, suukottelivat ja lopulta läähättivät kiihkoissaan niin että poskilihakset pullistelivat. Esileikki palkittiin, sillä lopulta Max sai tehdä hyppynsä rauhassa ja Fina pysyi hienosti aloillaan. Jos luonto hoitaa asiansa kunnolla, tästä astutuksesta syntyy oikeita rakkaudenlapsia.

Eevi on ymmärrettävistä syistä ollut hieman syrjässä, mutta tiistaina otin sen Finan sijasta treeneihin. Kun kutsuin sitä olohuoneen sohvalta mukaan, se käänsi päänsä ja oli näkevinään ulkona jotain erityisen mielenkiintoista. Se tietyt luuli joutuvansa taas statistiksi Finan juostessa treeniratoja. Melkein kiskoin sen hihnasta autoon. Kun Eevi pääsi radalla, ei riemulla ollut rajoja. Se juoksi kuin nuori neito, hyppi, pujotteli, juoksi puomin kontaktit tarkasti ja vaati radan päätteeksi kovaäänisesti palkintoa. Eevin ilo tarttui minuunkin ja palasimme kotiin innosta puhisten. Kyllä Eevin täytyy vielä päästä kisaradoillekin, vaikka emme tavoittelisikaan enää huipputuloksia. Se tunnelma ja yhdessä tekemisen ilo on tärkeintä.

Fina ja Max

Vaipanvaihtoa

Jouluun on enää kolme yötä, valisti minua neljävuotias Pyry ja vakuutti samaan hengenvetoon, että tänä vuonna joulupukki varmasti löytää tiensä perille asti. Jukan perhe Tampereelta tuli katsomaan kanssamme HurjaRuuthin Talvisirkusta ja myös viettämään neljättä adventtia. Vanhemmat tosin lähtivät lauantaina yhteiselle hotellilomalle Helsinkiin ja me saimme arvokkaan tehtävän hoitaa Pyryä ja Annaa vuorokauden ajan. Samaan hyssykkään tulivat yökylään myös Riston pojat, ja niin viime yönä oli majoituskapasiteettimme 100 %:sti täysi.

Pyry oli aivan täpinöissä isojen serkkupoikien kanssa touhutessaan, mutta tänään oli jo itku herkässä väsyneellä pikkumiehellä. Anna, yksi vuotta ja risat, tepasteli jalat väärällään ja ihmetteli uutta ympäristöä. Koirat kiinnostivat Annaa erityisesti, eikä hän yhtään säikkynyt märänkylmiä muiskauksia. Ihailin ja ihmettelin, miten siivosti koirat käyttäytyivät pienen horjuvan tytön juostessa ympäriinsä. Eevi ja Fina eivät kertaakaan hyppineet Annaa kumoon, kuten kyllä yrittävät tehdä isompien lasten kanssa. Ne istuivat kauniisti lattialla ja antoivat Annan näprätä korvia ja nipistellä kylkiä. Tietenkään en antanut hetkeksikään koirien jäädä näkyvistä, eläimen hillitty käytös kun ei kiltteydestä huolimatta ole takuu varmaa. Fina liimautui poikien seuraan; se kimitti uima-altaan reunalla, istui tv-huoneen sohvalla katsomassa piirrettyjä ja nukkui yönsä Royn kainalossa.

Finan juoksu on nyt kolmannessa päivässä ja vaihdoin sille pikkuhousunsuojia yhtä tiuhaan kuin Annalle vaippoja. Useamman kerran Fina on päässyt livahtamaan housut jalassa ulos ja kerran jouduin siivoamaan isot asiat, aivan kuten Annankin vaipoista. Ihan nirppanokka ei tosiaankaan saa olla pestessään juoksuisen nartun housusotkuja.

Tänään Elias otti ensimmäisen progesteroninäytteen Finasta ja Jukka lupasi viedä seerumin huomenna Tampereella Vetlabiin. Huomenillalla kun tulokset ovat tiedossa, voi jo päätellä, mikä tulee olemaan astutuksen ajankohta.

Iloista piparintuoksuista joulua ja mainiota uutta vuotta toivotamme oheisen tanssin kera.

http://elfyourself.jibjab.com/view/oBspUr0I3pJKZPmne01a

Ikuinen pentu

Fina on ikänsä perusteella jo aikuinen koira, jonka pitäisi jopa lähiviikkoina mennä sulholaan. Käytös ja ikä eivät vain näytä olevan hyvin synkronoituja, pentumaiset otteet kun ovat edelleen vallalla. Kulunut viikko on ollut erityisen toimelias ja hetkittäin hermojani raastava.

Aloitetaan vaikkapa olohuoneen matosta, jonka vihdoin raaskin viedä pesulaan SOL:in 15 %:n alennuksen houkuttelemana. Silti pesu maksoi maltaita, 85 euroa ja mukana tuli huomautus, ettei kaikkia tahroja (Finan aikaansaamia!) ollut saatu pois. Optimistina levitin valkoisen villanukkamaton taas olohuoneeseen ja suunnittelin jopa suojasprayn hankkimista. En ehtinyt kuin suunnitella, sillä Fina ehti kantaa multakasasta kiven, jota se pyöritteli pitkin mattoa läikittäen sen harmaan kirjavaksi.

Milloinka opin, ettei ostoksia saa jättää eteisen pöydälle? Alkuviikosta Eevi herätti minut kolme kertaa vaatien päästä ulos. Sillä oli melkoinen ripuli ja ihmetelin kovasti, mikä sen mahtoi aiheuttaa. Aamun valjetessa syy selvisi, sillä olohuoneen lattialta löytyi auki revitty Xylitol-purkkapussi. Säikähdin kovasti, sillä Xylitol on vaarallista koiran elimistön sokeritasapainolle. Punnitsin pussin ja rauhoitun, kun painosta ei ollut kovin suurta määrää hävinnyt. Ei epäilystäkään siitä, kun pussin oli repinyt, mutta Eevi liittynyt mukaan maistiaisten toivossa. Eevi reagoi herkästi vatsallaan kaikkeen uuteen ja outoon, mutta Finan vatsalaukku tuntuu olevan rautaa. Se on kestänyt mm. Rimadyl-purkillisen ja yliannostuksen Synuloxia ilman minkäälaisia oireilua.

Toisella ostoskäynnillä olin ostanut koirille joululahjaksi herkkukorit, sellaiset puruluumateriaalista tehdyt, joiden sisällä on erilaisia nameja. Laskin kassin käsistäni eteisen pöydälle ja kävin vaihtamassa vaatteet. Finalle riitti muutama minuutti repiä toinen pakkaus auki ja syödä suurin osa sisällöstä. Saa syyttää itseään kun aattona pukki antaa sille pienemmän paketin kuin Eeville.

Tänään se ehti kaataa namipurkin, ja meillä oli valtaisa kilpailu, kumpi ehtii ensin, minä korjaamaan namit lattialta vai Fina syömään ne. Minä melkein voitin.

Kenkien piilottaminen on sen päivittäinen askare. Joskus yhdestä huoneesta löytyy neljä saman jalan kenkää tai eri paria olevat molempien jalkojen kengät. En aina jaksa edes etsiä paria, vaan kävelen toisessa jalassa Crocs ja toisessa Merrell, kunnes jompikumpi pari osuu eteeni.

Tammisaaren veli, Noi kävi tänään vierailulla. Se on erinomaisen komea ja hyväkäytöksinen uros, rotunsa mallikelpoinen edustaja. Eevi äiti ja Fina- sisar eivät olleet kovin vieraanvaraisia, vaikka Noi kovasti yritti seurustella. Se ehdotti leikkiä molemmille, mutta sai vain naiselliset rähähdykset kuonolleen. Jos koirat olisivat saaneet olla yhdessä hieman pitemmän ajan, yhteisymmärrys olisi varmasti löytynyt. Parasta palautetta kasvatustyöstä saa, kun näkee että kasvatit voivat hyvin ja tuottavat koirailoa omistajilleen.

Tätä kirjoittaessani eteisestä kuului epämääräistä rapinaa ja rousketta. Kysyin ääneen: "Mitä Fina tekee?" Eevi tuli oitis viereeni, laittoi kuonon polvelleni ja huiskutti häntää. Se kertoi, ettei Fina touhua mitään luvatonta. Olisi pitänyt uskoa sitä, sillä tarkistuskäynnillä näin Finan rouskuttavan kerrankin jotain sallittua, puruluuta.

Sankareita, onko heitä!

Kun suurin osa suomalaisia oli liimautunut television ääreen katselemaan, miten hienot ja kauniit ihmiset kättelivät presidenttiparia, tihrustelin Turun tien valkoisia reunamerkkejä ajaessani kohti Espoota. Minusta oli hienous kaukana; kuraisissa vaatteissa ja nuhaisena niiskuttaen olin paluumatkalla Finan kanssa Liedosta Tsaun kisoista. Yritin nostattaa apeaa tunnelmaa laulamalla kovaa ja korkealta J Karjalaisen sävelmää: ”Me ollaan sankareita kaikki kun oikein silmiin katsotaan, me ollaan sankareita elämän ihan jokainen”. Parhaani olin tehnyt kisoissa, mutta menestys oli surkea eikä tavoitteeni nousta Finan kanssa kolmosluokkaan tämän vuoden aikana toteutunut. Vaikka yleisöltä tuli ihailevia kommentteja Finan nopeudesta ja sulavasta liikkumisesta, eivät ne paljoa lämmittäneet. Ensimmäisellä radalla se ampaisi heti kolmannen esteen jälkeen keskellä rataa olleeseen putkeen, enkä mitenkään ollut aavistanut että se olisi ollut houkuttin. Yksikään muu koira ei keksinyt sitä temppua. Toinen rata sentään saatiin hyväksytyksi, mutta kolmella virheellä. Kontaktiharjoittelu ei ole vielä tuottanut tulosta, vaikkakin edistyksenä voisi pitää jo sitä, että radan kolmesta kontaktista Fina sentään teki kaksi oikein.

Tänään olimme katsastamassa sulhaskandidaattia, Maxia, joka melkein sekosi päästään nähdessään Finan. Nirppanokka neiti sen sijaan torjui kaikki tutustumisyritykset ja kertoi äänekkäästi mitä mieltä se oli nuoresta miehestä. Maxilla on pitkä pinna, se tietää miten ärhäköitä naisia taltutetaan. Se antoi Finan leikkiä pallollaan, veikisteli sopivan matkan päässä ja ehdotteli juoksukahdeksikkoa. Ei lämmennyt Fina, mutta sentään suostui haistelemaan Maxin hännänalusta. Ehkäpä se sulattelee mielessään sulhasen ehdotuksia ja kääntää mielensä suosiolliseksi siihen mennessä kun astutusaika on kohdalla.

Torstaina olin Vanhalla ylioppilastalolla seuraamassa Finlandia-palkinnon julkistamista. Sofi Oksasen Puhdistus-romaani palkinnon nappasi, ja mielestäni oikeutetusti, vaikka kaikki ehdokkaat olivat mielenkiintoisia ja varmaan palkinnon arvoisia. Tilaisuus oli lyhyt ja koruton, pari puhetta, palkinnon julkistus ja Sofi Oksasen kiitospuhe. Se oli tilaisuuden paras puhe, kauniisti muotoiltu kiitos sananvapaudesta. Kirjailija on niin nuori, vasta 31-vuotias, ettei ehkä menestys ole päässyt turmelemaan.

Vaikka en Finlandiaa tavoittelekaan, toivoisin että joku kustantaja arvostaisi omaa käsikirjoitustani niin paljon että haluaisi julkaista sen. Rohkaistuin taas lähestymään muutamaa yhtiötä ja odottelen nöyränä kirjeitä joissa sanotaan: ”Kiitämme mielenkiinnosta kustannusyhtiötämme kohtaan, mutta valitettavasti….” Jonkinlaisena palkintona voisi sentään pitää viikolla saamaani apurahaa Suomen tietokirjailijat ry:ltä. Se on oikeastaa kopiointkorvaus, sillä oppikirjoja enimmäkseen kopioidaan, ei paljoakaan osteta.

Oi Romeo!

Kissanristiäisiä vietetään tämän tästä, mutta eilen illalla olimme ensimmäistä kertaa koiranristiäisissä. Veljentyttären perheeseen oli tullut uusi tulokas, vaalea, lyhytkarvainen salukipoika, jonka ristiäisiin meidät oli kutsuttu. Kun kopistelimme Riston perheen kanssa puisen omakotitalon portailla, pihan tyylikkäät jouluvalot ja ulkosoihdut antoivat jo viitteen suuresta juhlasta. Eteisessä iloittiin jälleennäkemisestä, halailtiin serkkuja, veljentyttöä, puolisoa, veljeä, kälyä, veljentytön poikia ja tyttäriä. Juhlakoira ja 8-vuotias Elvis-saluki ottivat meidät hillitysti vastaan, eivät yrittäneet napsia, eivät suukotella eivätkä kaataa staffien tapaan.

Romeoksi nimetty lapsukainen otti onnittelut vastaan rennosti sohvalla makaillen. Se sai lahjaksi pentulelun, puruluun, Nina Ottosonin pelin ja poronmuotoisen aladobikakun. Vieraat skoolasivat glögilasit kädessään ja seurasivat lapsekkaan innokkaina Romeon tutustumista lahja-antiin . Aladobikakun se olisi halunnut ahmaista saman tien. Ihailimme sen älykkyyvttä, kun se löysi melkein heti Ottoson-peliin piilotetut namit (kuivattua mateenmaksaa, jonka haju leijui vahvasti jo ihmistenkin nenään). Nauroimme kun se retuutti vaaleansinistä pehmoleluaan.

Kun seremoniat oli hoidettu, kutsu kuului illallispöytään. Asettauduimme pitkän, Irma-mummin perintöastioilla katetun pöydän ääreen. Kynttilöiden loisteessa ja viinin välkkyessä kristallilaseissa näkymä oli kuin Carl Larssonin ihanista perhekuva-albumeista. Suppilovahverokeittoa, poronpaistia, marinoituja kantarelleja taivaallisen kastikkeen kera söimme enemmän kuin vatsalaukkuun olisi mahtunut, mutta herkkuja oli mahdotonta vastustaa. Jogurttikermajäädyke täydensi makujen sinfonian. Pääkaupunkiseudun paras gourmet-paikka on siis Tikkurilassa.

Elvis hiippaili hieman hämillään olohuoneessa, sitä taisi häiritä meluisa joukko ja Romeon saama huomio. Se vetäytyi olohuoneen nurkassa olevaan häkkiinsä, mutta illan pääkoira Romeo otti kaiken irti juhlastaan ja änkesi sohvan nurkkaan. Illan haasteet kuitenkin väsyttivät nuoren juhlijan ja se nukkui autuaasti melkein solmuun käpertyneenä vasikan jalat sojottaen eri suuntiin

Kun puolen yön jälkeen rapistelimme avainta ulko-ovessa, eteisessä alkoi hirvittävä metakka. Eevi ja Fina siellä osoittivat mieltään pitkästä yksinäisestä illasta. Kun kaiken lisäksi vaatteista löytyivät pennun hajujäljet, närkästys oli valtava. Tänä aamuna metsässä koirat ottivat takaisin illalla vähäksi jääneen ulkoilun. Heti kalliolle noustuamme ne hävisivät näkymättömiin jonkun karahkan kimppuun ja me seisoimme pitkään huhuilemassa koirien perään. Kun keppi oli nujerrettu tai voimat lopuivat, ne palasivat kielet suupielestä roikkuen ja höyryjunina läähättäen. Kotona taas putsattiin Eevin hampaista puutikkuja.

Mustikoita ja lumimyräkkää

Sain tänään uuden koiran, punaisen, mustamaskisen staffinartun. Se matkasi tänne suoraan Southamptonista, Englannista Pihla Haukatsalon matkakassissa. Eevi ei reagoinut tulokkaaseen laisinkaan, mutta Fina nuoli sen suupieliä ja haisteli hännän alusta todetakseen pettyneenä, ettei siitä ollut leikkikaveriksi. Tässä vaiheessa viimeistään varmaan lukijakin ymmärtää, että kyseessä on koirapatsas, hieman oikeaa staffia pienempi, mutta uskomattoman aidon näköinen kuten kuvasta näkyy. Olikohan tämä koirapatsas enne, viite siitä että Finan suunnitteilla oleva astutus tuottaa punaisia staffivauvoja.

Pihla on Englannissa työskennellyt pitkään miehensä kannsa Hi-Craft ja Rosewood-lemmikkitarvikeyrityksissä ja mm. Toyboy-nylonluut ja vetorenkaat ovat hänen suunnittelemiaan leluja. Aivan kuin Eevi ja Fina olisivat tienneet tämän, sillä ne kantoivat kilvan Pihlalle toyboy-lelujaan, osa niistä jo melkoisen kuluneita. Eevin suosikki on sen pentuajan nylonlelu, yli kahdeksan vuotta vanha. On todellinen ennätys, että staffin lelu voi pysyä koossa näin kauan. Ei ihme että Pihla kuvasi ahkerasti leluja järsiviä koiriamme.

Iltalenkki oli tänään varsinainen kuntoilusuoritus. Kahlasimme Hannusmetsän lumen umpeen tuiskuttamilla poluilla lumihiutaleiden iskeytessä poskipäihin kuin naskalit. Eevi ja Fina ottivat ilon irti pöllyävästä lumesta, löysivät vielä joitakin karahkoja kiskottavaksi ja napsivat kiihkoissaan lumihiutaleita. Arvattavissa oli, että kylmä lumi vatsassa tekee huonon olon ja pian kotiin palattuamme jouduin siivoamaan keittiön lattialta oksennuksen.

Valokuvasin pihaa innoissani, sillä se näytti aivan satumetsältä. Eilen ripustimme pensaisiin ja puihin jouluvalot ja nyt lumen kuorruttaessa oksat, koristelu oli aivan täydellinen. Pelkään vain, että lumi voi täällä meren läheisyydessä nopeasti sulaakin, mutta nautin täysillä valkeudesta niin kauan kuin sitä on tarjolla. Optimistina suunnittelin jo suksien etsimistä ulkovarastosta.



PS. Melkein unohdin kertoa, miten mustikat liittyvät lumipyryyn. Leivoin aamulla mustikkapiirakan Kemijärvellä poimituista mustikoista ja tarjosin sitä vaniljajäätelön kera Pihlalle. Oli mukava muistella mustikanpoimintaretkeä lumimyräkän helisyttäessä ikkunoita. Sitäpaitsi mustikkapiirakka oli suussa sulavaa, sen kiitoksen sain vieraaltani.

Ihmeelliset feromonit

Kokeilin feromoni-haihdutinta parisen vuotta sitten yrittäessäni lievittää Cessi-vanhuksen ahdistusta. Huomattavaa helpotusta oireisiin ei tullut, mutta nyt ymmärrän miksi. Vietin nimittäin lauantain Vetcaren luennolla, jonka aiheena oli Feromonit koiran ja kissan oppimisen ja käyttäytymisen ohjaamisessa. Luennoitsija oli ranskalainen professori Patrick Pageat, joka toimii Torinon yliopistossa feromonitutkimuslaitoksen johtajana. Hieman kriittisenä tosin mietin, onko taustalla vai kaupallisen tuotteen markkinointi, mutta kyllä esitys oli vakuuttava ja tulokset perustuivat myös tieteelliseen näyttöön.

Merkittävin oppimani asia oli, että koirat ja kissat erittävät feromoneja käyttäytymistavoilla, joita ihminen ei useinkaan osaa tulkita oikein. Kun kissa raapii seinää tai raapimapuuta, sen tassuista erittyy tuota ainetta, kynsien kuluminen on toissijainen tulos. Kun koira kaapii maata ulostettuaan, se samoin jättää tassuistaan feromoneja. Se ei siis yritä peittää ulostettaan. Toisaalta taas koiran nuollessa omistajan kasvoja, se ei suinkaan suukottele rakkaudesta, vaan etsii feromoni-merkkejä ihmisen kasvoista. Eläin tarvitsee feromonin eritykseen aina jonkin määrätyn liikkeen tai toiminnon, siten esimerkiksi kissan puskeminen vaikkapa omistajan säärtä vasten avaa sen tiehyet. Virtsaaminen matolle tai ulostaminen sohvalle saattavat olla kissan kannalta aivan normaalia toimintaa, siis feromonin eritystä, mutta omistaja tulkitsee nuo inhottavat tavat vain huonoksi käytökseksi. Ymmärsin myös, että kissoilla saattaa olla melko hurjia tapoja, paljon hankalammin korjattavia kuin touhukkaan koiran ilkityöt.

Toinen tärkeä asia oli, että käytösongelmat pitää osata tulkita oikein, pitää siis päästä ongelmakäyttäytymisen syiden taakse. Kun tilanne korjataan, voi feromoni rauhoittaa tai auttaa lemmikkiä luopumaan esimerkiksi kulkureitin merkitsemisestä virtsalla. Äänipelkoon, vieraisiin tutustumiseen, matkustuspelkoon, outoihin paikkoihin tutustumiseen ja uuteen kotiin sopeutumiseen pitäisi feromonin auttaa, kunhan omistaja muuten varmistaa, että eläimellä on hyvät oltavat. Seuraavan pentueen sopeuttamiseen uusiin olosuhteisiin aion kyllä käyttää feromonipantaa, sen käyttö on yksinkertaista, eikä haittavaikutuksiakaan ole tiedossa.

Erinomaisen mielenkiintoisia olivat luennoitsijat esimerkit villieläinten hoitamisessa feromonin avulla. Epäsosiaalinen elefanttinaaras oppi asumaan samassa aitauksessa toisen naaraan kanssa, kun sopeuttamisen apuna käytettiin feromonia. Hankala tiikeri oppi hyväksymään uudet tarhakaverit ja jääkarhu australialaisessa (!) eläintarhassa sai elämänhalun takaisin, kun feromonia siveltiin kylkiin ja pään alueelle.

Viikko on hurahtanut hurjan nopeasti. Lauantain luento ja iltakylä, sunnuntain kisat ja Bo Kaspersin konsertti sekä eilinen Tampereen matka ovat pitäneet minut sellaisessa vauhdissa, että kotona on ehtinyt vain kääntyä. Edessä on samanmoinen ruljanssi, sillä torstaille on kutsu Tieto-Finlandian jakotilaisuuteen, perjantaina on tietokirjailijoiden vuosikokous ja lauantaina aion ehtiä vielä ASTin pikkujoulun viettoon. Siinä välissä käväisen Purinalla koirien kanssa treeneissä ja metsälenkeillä. Marraskuun harmaus ehkä tässä vauhdissa jää huomaamatta ja sitten kohta onkin jo joulukuu valoineen ja glögijuhlineen.

On se niin helppoa, osa 2

Kaikki alkoi siitä, kun Riston kaksoset pelasivat tietokonepeliä Eliaksen kannettavalla. Lopetettuaan pojat lämäyttivät koneen kannen kiinni eivätkä huomanneet että hiiren johdon mötikkä jäi kannen ja näppäimistön väliin. Nestekidenäyttöön tuli outo raidoitus sateenkaaren väreissä ja työkalupalkki katosi kuvion alle. No, vastuuvakuutuksethan ovat tällaisia haavereita varten, joten väsäsin heti vahinkoilmoituksen Riston vakuutusyhtiöön. Sieltä tuli nopeasti ystävällinen vastaus: ”Ilman muuta korvaamme poikien aiheuttaman vahingon.” Ensin piti kuitenkin arvioituttaa vahinko huoltoliikkeessä. Kone lepäsi arvioijan pöydällä viikon verran ja vienti- ja hakurallista kertyi edestakaisia ajomatkoja yli 100 km. Kun luin vakuutuskorvauspäätöksen, verenpaine taisi nousta vaarallisiin lukemiin. Runsas kolme vuotta sitten hankittu laatukone Siemens Amilo oli kadottanut hinnastaan lähes 70 % ja niin vakuutusyhtiö näki oikeudekseen maksaa siitä 450 euroa vähennettynä 150 euron omavastuulla. Korvauspäätöksestä olisi voinut valittaa!

Halusin kuitenkin hankkia koneen, joka palvelisi tarpeitani vuosiksi eteenpäin ja siksi päädyin lisäämään vakuutuskorvauksen päälle ainakin kaksinkertaisen summan. Tein koneiden vertailuja netissä, arvioin tehoja ja ominaisuuksia. Kodintekniikkaliikkeessä kiusasin kysymyksilläni myyjää niin, että tämän finniset posket punoittivat. Poika parka taisi joutua koville, sillä hän soitti lopulta esimiehelleen pystyäkseen vastaamaan kysymyksiini.

Perusteellisen valintaprosessin jälkeen HP:n viihdekannettava Dv7-1060 sai kunnian päästä kotipöydälleni. Se on virtaviivainen, krominkiiltävä, ajatuksennopea ja käyttäjäystävällinen, mutta kokonsa puolesta tuskin enää edes kannettava kone. Yhteistyömme alkumetrit olivat yhtä onnen huumaa. Kuherruskuukausi päättyi melko nopsaan, sillä koneen sisäänrakennettu digi TV-viritin ei ollut lainkaan halukas yhteistyöhön. Se ei suostunut hakemaan kaikkia kanavia, ei näyttämään tekstitystä eikä EPG-ohjelmaopasta. Alkoi vilkas yhteydenpito HP:n tuen kanssa. Aluksi sain puhua jopa oikean ihmisen kanssa, mutta koska hän ei osannut autaa ongelmassani, piti sähköpostitse ottaa yhteys erikoisosaajaan. Parin päivän odottelun jälkeen sain postilaatikkooni ohjeita:

”Muuta Quick Playn asetuksia ja ota tekstitys käyttöön”.
Yritin mutta kone ilmoitti kerta kerran jälkeen ”Viritin on toisen sovelluksen käytössä tai ei toimi oikein”.
Ohjelmaoppaan korjaamista varten piti mennä Vikasietotilaan, etsiä piilotetut kansiot, poistaa kaikki Programdata-tiedostot jne jne.

Tein töitä, aikaa paloi ja vähän jo hermojakin rassasi. Ei muutosta, tilanne oli ennallaan. Taas sähköpostiviestillä pyyntö lisäohjeista, johon vastaus tuli kolmen päivän päästä.
”Resetoi tietokone” ja jos toimenpide ei auta, ”asenna tv-kortin ajuri uudelleen”.
Tein taas töitä käskettyä, mutta kone herjasi entiseen tyyliin.

Tuttava neuvoi palauttamaan järjestelmän alkutilanteeseen. Kone sen sijaan ei ollut yhteistyöhalukas ilmoittaen ettei palautusta voida suorittaa. Lopulta kokeilin Quick Playn päivitystä ja pienen pieni edistysaskel on nyt nähtävissä. Ohjelma löysi joitakin tv-kanavia, mutta näyttää vain pysähtynyttä kuvaa ilman ääntä ja tekstiä.

Televisio-ohjelma on kyllä nähtävissä Windowsin Media Center- ohjelmalla, mutta se taasi tue ulkomaisten ohjelmien tekstitystä. Voisinhan tietysti ajatella positiivisesti ja harjoitella vieraiden kielten ymmärtämistä, ruotsi, englanti ja saksa kun ovat jotenkuten hallinnassa. Periaatteesta en kuitenkaan anna periksi, olen maksanut sievoisen summan viihdekannettavastani ja sen on toimittava lupausten mukaisesti. Taistelu siis jatkuu. Jokunen päivä sitten sain sähköpostiini HP:n asiakastyytyväisyyskyselyn. Saatatte arvata, että näppäimet sauhusivat palautetta antaessani.

Miksi televisiota sitten pitää katsella kannettavasta, kun talossa on ihan perinteinen televisiokin? Viihdekannettavan tehtävä on olla osa suurempaa kokonaisuutta. Olohuoneen kattoon asennetun projektorin kautta televisiokuvan saa heijastettua yli kaksimetrisenä terväväpiirtona valkoiselle takaseinälle. Finan mielestä ainoastaan jättikokoinen televisiokuva on katselemisen arvoinen. Se istuu sylissäni ja katselee Ihmeellinen luonto-ohjelmaa, missä liihottelevat perhoset ja pörräävät mehiläiset saavat sen korvat nousemaan, pään kallistelemaan puolelta toiselle ja kuonokarvat värisemään. Parasta on kun tiikerinpennut painivat kumeasti muristen. Fina tärisee sylissäni ja haluaisi mukaan.

PS. Tänä aamuna sähköpostilaatikossa oli uusi ohje:
”Kyselysi perusteella lähetämme oheiset tiedot, jotka toivottavasti antavat vastauksen kysymykseesi.

Keskustelin tästä ongelmasta kollegani kanssa ja sain seuraavanlaisen ratkaisuehdotuksen.

1. Käynnistä->Etsi->kirjoita msconfig->ok.
2. Siirry Käynnistys välilehdelle. Poista palvelut ehtray.exe ja/tai ehshell.exe palveluiden edestä ruksi.
3. Hyväksy asetukset Ok:lla
4. Käynnistä tietokone uudelleen.”

Ehkäpä taas kokeilen, mutta odottelen oikeaa mielentilaa.

Talonvahdit

Tulipa taas todettua, ettei meidän staffeista ole talonvahdeiksi. Ne toivottavat aina riemuisasti tervetulleiksi kaikki tulijat, niin naapurit, vieraat kuin kaupustelijat. Olen kuitenkin arvellut, että jos sisään pyrkisi vieras ihminen silloin, kun me emme ole kotona, niiden vartiointivaisto heräisi. Turha kuvitelma, joka murskautui eilisen episodin myötä.

Palasin kotiin kaupungilta puolen päivän maissa ja tapasin pihalla nuohoojan, joka sanoi odotelleensa jonkun aikaa että pääsisi töihin. Hän oli aivan oikein ilmoittanut tulostaan ja Eliaksen piti olla kotona avaamassa ovi. Elias oli kuitenkin unohtanut lupauksensa ja lähtenyt omille asioilleen. Nuohooja oli soittanut ovikelloa turhaan ja todennut että haukusta päätellen ainakin koiria on talossa. Yllättäen ovi oli auennut ja Eevi ja Fina sännänneet ulos. Ne olivat tervehtineet nuohoojaa staffimaisella tavallaan ja juosseet takapihalle. Nuohooja oli mennyt varovaisesti eteiseen, huhuillut isäntäväen perään saamatta kuitenkaan vastausta. Hän kertoi minulle, ettei tohtinut ryhtyä töihin ilman lupaa. Sen sijaan hän oli pyydystänyt koirat pihalta sisään, sulkenut oven ja jäänyt odottelemaan talonväen paluuta. Pahoittelin kovasti tapahtunutta ja kysyin oliko hän säikähtänyt koirien ryntäystä. Ei mies ollut pelästynyt koiria, mutta ollut huolestunut miten saisi ne takaisin sisään. Koirillamme ei näköjään ole minkäänlaisia ennakkoluuloja edes oudon näköisiä vieraita kohtaan, ei mustapukuista miestä kohtaan, jolla kaiken lisäksi oli olalla kummallinen nuohousharja!

Sunnuntain kauheassa myrskyssä lähdin Finan kanssa kentällemme Seppo Savikon kurssille. Elias sanoi, että vain agilityhullut lähtevät ulos tuollaisessa säässä, ja täytyy myöntää että melko hulluja me olimmekin. Vaikka varusteiden piti pitää vettä, parin tunnin koulutuksen jälkeen märkyys oli tunkeutunut kaikkialle kroppaan. Myrskytuuli heitteli esteitä ja kentällä oli suuria lätäköitä. Kun meidän vuoromme oli suorittaa rataa, Fina istui lähdössä värisevänä kuin haavanlehti roikottaen toista etutassua ylhäällä. Seuratoverit kysyivät mikä sen tassua vaivaa ja Seppo ihmetteli, miten staffi voi olla noin herkkä. Kun vauhtiin päästiin, Fina unohti surkeutensa hetkeksi, mutta muutaman toiston jälkeen se juoksi ulos kentältä ja tutki olisiko jossain pysäköidyssä autossa ovi auki että pääsisi sateen suojaan.

P.S. Kotiovi oli kyllä lukossa nuohoojan tullessa, eivätkä koirat osaa avata lukkoa. Lukko on kuitenkin hieman väljä ja kun ovea vastaan hyppää staffimassaa, lukko saattaa aueta.

Matkoilla

Eevin lempipaikka olohuoneen ikkunan ääressä, josta voi seurata naapurikoirien ulkoilua.

Eevi vietti 9-vuotissyntymäpäiviään matkoilla eli Sirkka ja Markku Helasuon luona Iirislahdessa. Isäntäväki oli taas matkannut Turkkiin tennistä pelaamaan ja siksi Fina ja Eevi pääsivät nauttimaan Sirkan ja Markun huolenpidosta. Taisivat olla vain mielissään, kun pääsivät kylään ja uusille ulkoilureiteille. Mennessämme sinne koirat karkasivat heti auton oven avattuani Helasuon ovelle. Istuimme olohuoneessa hetken juttelemassa ja korvani reagoivat outoon ääneen. Eevin oli löytänyt Markun nappikuulokkeet makuuhuoneesta ja kun molemmat koirat olivat maistelleet niitä, ne päätyivät roskakoriin. Nolotti kovasti tuollainen alku hoitoviikolle, mutta Markku vakuutteli ettei vahinko ollut suuri.

Kun sain Turkkiin tekstiviestin, “Koirat voivat hyvin. Olemme tehneet kolme lenkkiä päivittäin…….Kaikki mahdumme samaan sänkyyn peiton alle”, osasin jo rentoutua ja nauttia lomamatkasta täysillä. Mukavaa oli kuitenkin palata taas kotiin ja hakea Eevi ja Fina Iirislahdesta. Sirkka ja Markku sanoivat kaiken menneen hyvin, mutta kyllä he varmasti olivat helpottuneita luovuttaessaan koirat takaisin meille. En tietenkään saanut purettua heti laukkuja ja jätin koirien tarvikekassin lattialle. Seuraavana päivänä löysin matolta punaisia Synolux-tabletin jäänteitä ja arvelin Finan kaivaneen lääkepussin kassista. Purutabletit ovat hyvän makuisia, siksi se naposteli niitä. Taitaa olla niin, että kotona olo on riskialttiimpaa kuin vieraiden hoidossa, emäntä kun jättää lääkkeet ja muut tavarat koiran kuonon ulottuville.

Viimeisin Talouselämä nro 35, kirjoittaa artikkelissaan “Ystävä sä kallis” koiranpidon kalleudesta. Mielenkiintoisia näkökohtia koiranpidosta on siihen kerättynä:
- Koirat haukkuvat miljardeja omistajiensa kukkarosta
- Liian suojeleva omistaja tekee koiralleen karhunpalveluksen
- Miten kallista onkaan ihmisen pito
- Taluttajalla käy flaksi

Kaiken kaikkiaan positiivinen artikkeli, jota suosittelen luettavaksi.



Roomalaisen amfiteatterin katsomossa

Kiireitä ja eräpäiviä

Kuukauden vaihde on ollut kiireinen, sillä syyskuun viimeiselle osui monta dead line –päivää. Piti tarkistuttaa Westerpetin tilit, jotta sain tehtyä veroilmoituksen. Kun viimeisenä päivänä aioin kiikuttaa sen Tapiolan verotoimistoon, siellä olikin lappu luukulla. Verotoimisto on yhdistetty Vantaan toimistoon ja sinne asti en viitsinyt lähteä ajamaan. Äkkiä kirjekuoriostoksille, ilmoitus kuoreen, postimerkit päälle ja postiin. Viimeisen päivän postileima hyväksytään. Miksi ihmeessä asiat täytyy jättää aina viime hetkeen?

Helsingin sanomien ilmoitus Haluatko kirjailijaksi -kurssista sai minut väsäämään hakemuksen, jonka myös piti olla postitettuna syyskuun viimeinen. Kirjoittamistyö on pitänyt minut niin kiireisenä, että blogi on saanut jäädä odottelemaan kuulumisiaan. Kun vielä sain postitettua Suomen tietokirjailijat ry:lle apurahahakemuksen syyskuun lopulla, tuntui lokakuun ensimmäinen aivan lomapäivältä.

Silti ehdin viettää viime viikonlopun Jäähallin katsomossa agilityn maailmanmestaruuskilpailuja seuraten. Suomen odotukset olivat korkealla, mutta kun menestystä ei koirakoiltamme alkanut kuulua, laski tunnelma aivan käsin kosketeltavasti. Viimeisen kisapäivän toivo eli maxi-luokan Jaakko Suoknuutti ja Zen nostatti yleisön odotuksia varsinkin kun edellisen päivän sijoitus oli ykkönen. Kun Jaakko ja Zen lähtivät radalle viimeisenä puolustamaan ykköspaikkaansa, kaikki näytti hyvältä. Puolessa välissä tapahtui hienonhieno ohjausvirhe ja Zen syöksyi väärälle esteelle. Yleisö huokasi äänekkäästi ja Jaakko heittäytyi radalle makaamaan.

Muuten oli antoisaa seurata erilaisia ohjaustyylejä ja tavata agilitykansaa ilman koiriaan (tunnistusongelmia) sekä katsastaa tarviketarjontaa. Ostin koirillemme askartelupelin, joka on osoittautunut hintansa arvoiseksi. Koirat oppivat jujun hetkessä, mutta ovat innokkaina leikkimään yhä uudelleen. Tarkoitus on että ne löytävät palikoita siirrellen namin eli tunnistusleikistähän siinä on kyse. Erään kerran Fina istahti pelin viereen ja katseli minua tarkasti. Yritin usuttaa sitä vielä etsimään namia, mielestäni yksi oli piilotettuna palikan alla. Eipä ollutkaan ja Fina oli oikeassa pyytäessään minua täyttämään namikolot taas.

Piraija, Alligaattori, Leijona ja Muumi

Mitä yhteistä mahtaa olla näillä nimillä, todellisten eläinten ja satueläimen? No, nehän ovat meidän staffien lempinimiä. Eilen illalla Riston pojat olivat yökylässä ja istuivat kaikki kolme sohvalla Eevin ja Finan kanssa. Pojat muistelivat Cessiä, Eevin isoäitiä ja Finan isoisoäitiä, jota kutsuttiin vanhoilla päivillään Muumiksi. Werner muisteli miten söpön näköinen se oli ollut, kun karva oli harmaantunut niin että silmien ympärillä olivat valkoiset renkaat. Se köpötteli arvokkaan rauhallisesti ja kiipesi portaat ylös askelma kerrallaan. Alastulo oli vähän hankalampaa ja joskus jalat lipesivät. Oli vaikea enää muistaa, että Cessi oli ollut melkoinen hurjimus nuorena, omapäinen ja riehakas.

Keskustelu jatkui ja pojat kysyivät, milloin Eevistä tulee Muumi. He totesivat, että Eevi on vielä reipas ja pirteä, eikä valkoisessa päässä näy harmaantumisen merkkejä, Eevi on siis Leijona. Kun kysyin määritelmää Leijonasta, sille oli selkeä vastaus. Koira joka leikkii, painii sekä jaksaa juosta ja hypellä on Leijona. Fina taas on Alligaattori, villi ja riehakas aikuinen koira, joka käyttää leikeissä hampaitaan melko rajusti. Piraija-vaihe on staffinpennulla, joka käyttää naskalihampaitaan kaikkeen mahdolliseen niin leluihin kuin ihmisten jäseniin. Piraijan omistajalla onkin käsivarret pieniä neulanpistoja täynnä.

Elämä Alligaattorin ja Leijonan kanssa on melkoisen rauhallista ja rutiininomaista. Tällä hetkellä pedot kuorsaavat pedeissään eivätkä tiedä ympäröivästä maailmasta yhtikäs mitään. Aamulla painittiin antaumuksella ja Leijona selätti Alligaattorin. Metsälenkillä Leijona tarjosi Alligaattorille keppiä, ja sitten kiskottiin sitä voimien takaa. Alligaattori voitti ja kantoi kepin kotipihalle. Kotona Leijonan takahammasten välistä poistettiin tikkuja.

En malta olla lisäämästä todistusaineistoa viimeisimmästä agilitykisasta eli siitä toisesta nousuun oikeuttavasta 0-tuloksesta. Kiitos kuvaajalle, Iitun emännälle Hannalle!

Nollausta

Nolla on monimerkityksellinen sana. Jos ihmisestä sanotaan, että hän on nolla, hän on mitäänsanomaton tai aloitekyvytön. Jos säätila on nolla, on hallanvaara. Kun ajanottokello nollataan, sen näytöstä poistetaan kulunut aika. Kun agilityradalla tehdään nollatulos, se tarkoittaa virheetöntä suoritusta alle ihanneajan.

Viime viikonloppuna ylsimme Finan kanssa nollatuloksiin sekä lauantaina että sunnuntaina. Kun vielä sijoitukset olivat molemmissa kisoissa kolmen parhaan joukossa, saimme kasaan kaksi vaadittavista kolmesta nollatuloksesta, jotta luokkanousu kolmanteen luokkaan olisi mahdollinen. Lauantain kisassa saavutus oli mielestäni huomattava, sillä kilpailua tuomaroi sveitsiläinen MM-kisatuomari ja luokassa oli 20 kilpailijaa. Siitä rohkaistuneena ja varmuutta uhoen kisasimme pienemmässä kilpailussa Forssassa ja saimme tuon toisen nollatuloksen. Nyt jännitys kiristyy jokaisen kisan alussa, sillä järjestäjälle täytyy kertoa, että luokkanousu on mahdollinen. Yritän pitää pään kylmänä ja Finan rauhallisena, ehkäpä se kolmas nousunolla pian saavutetaan.

Olen harjoitellut Finan kanssa perustottelevaisuutta ja taidan osallistua seuramme möllitoko-kilpailuun 19.9. Kokeilin esimerkiksi minuutin paikallaoloa ja Fina kesti sen helposti. Seuraaminen ja vierelletulo pitäisi olla kunnossa, samoin luoksetulo kutsusta. Tuntuu kuin Fina haluaisi tehdä kanssani tottelevaisuustehtäviä, se tuijottaa minua intensiivisesti aivan kuin kysyen milloin taas harjoitellaan.

Sade ropisee ikkunaan, ja ulkona on pilkkopimeää. Mitenhän jaksamme kaamoksen, kun jo syyskuun alussa on näin pimeää ja märkää. Kuraa kulkeutuu sisään koirien jaloissa ja turkki on kuivattava ulkoilun jälkeen.

Kuin sieniä sateella

Vain hurahtanut agilitaaja lähtee agilitytreeneihin jatkuvan sateen viskoessa vettä taivaalta. Joku on sanonut että ei ole olemassa huonoa säätä, on vain epätarkoituksenmukainen vaatetus. Eileniltaisissa treeneissä tuli testattua Haglöfin Goretex-takki, joka tosiaankin pysyi sisäpuolelta kuivana. Haltin Drymax-housut kastuivat vähän, mutta kahden tunnin ”suihkussa” olon jälkeen ne olivat vain hieman märät. Fina-parka tärisi ja köyristeli surkean näköisenä, sillä ei ollut goretexiä eikä drymaxia päällään. Kun sen vuoro oli esittää taitojansa, sade ei kuitenkaan näyttänyt haittaavan. Fina toimi päinvastoin oikein mallikkaasti, irtosi pujottelusta kauko-ohjattuna putkeen ja ohjautui käännöksissä tiukasti taka-ohjauksessa. Ehkäpä huono keli sai sen kuuntelemaan minua erityisen tarkasti.

On sateessa hyvät puolensakin, ainakin se saa sienimetsästäjän hurmioon. Useana päivänä on lenkkipolun ympäristöstä jo löytynyt pieniä karvarouskuja, haperoita, kehnäsieniä ja tatteja. Koiranulkoiluttajalla on aina muovipusseja taskussaan, mutta tänään otin onneksi mukaan oikein ison pussin sienien varalle. Se täyttyi äärimmilleen, sillä eilisen sateen innoittamana kuusenaluset pilkottivat punaisina pienistä, sievistä karvarouskuista. Ryömimme kuusien alla, pyörimme sammalikossa ja sieniä tuntui löytyvän aina vaan. Lajikoima laajentui myös uusilla haaparouskuilla, lupaavasti nekin olivat putkahtaneet esille. Kun me sienestimme, Eevillä ja Finalla oli omat hommansa, ne tekivät metsätöitä karahkojen kimpussa.

Kotimatkalla tapasimme russeli Roosan, jonka omistaja antaa sen juosta vapaana niin kävelytiellä kuin metsässä. Roosa, joka on Finaa vähän nuorempi, hallitsee mainiosti koirakielen. Kohdatessamme se jää odottamaan rauhallisesti ja antaa aloitteen ehkä vähän pelottavillekin staffeille. Tänään Eevi tutki Roosan päästä päähän, heilutti häntää hyväksynnän merkiksi ja oli ilmeisen tyytyväinen kun kerrankin vastaantulija oli osannut käyttäytyä oikein. Fina ja Roosa lähtevät kirmaamaan metsään, jos molemmat ovat vapaana, mutta toistaiseksi Fina on palannut takaisin melkein heti tänne-käskyn kuultuaan. Silti huolestun, kun koirat lähtevät omille teilleen, en haluaisi päästää omaa näkymättömiin.

Maanantaina aloitin Finan kanssa toko-koulun ja ohjelmassa oli seuraamista ja vierelle tuloa. Vuosi sitten opettelimme alkeet, mutta nyt on tarkoitus edetä järjestelmällisesti tokossa jopa kilpailutasolle asti. Ensimmäisen oppitunnin jälkeen Fina on seurannut minua tavallista innokkaammin ja tarkkailee kasvojani kysyen tekeekö se oikein. Finaa on hyvä opettaa, se on todella innokas oppija ja myös erityisen nopea ymmärtämään tehtävän tarkoituksen.

Surua ja iloa

Edesmennyt äitini, oikea matriarkka piti suuresti tärkeänä että jälkeläiset kerääntyivät yhteen viettämään milloin sesonkijuhlia milloin vaikkapa nimipäiviä. Meillä viidellä sisaruksella on yhteensä viisitoista lasta, ja suuri osa tästä serkusjoukosta pitää edelleen yhteyttä jatkaen isoäidin luomaa perinnettä. Noin kuukausi sitten serkuksilla piti olla kesätapaaminen, mutta järkyttävä suruviesti keskeytti järjestelyt. Yksi serkuksista, 35-vuotias veljenpoikani oli kuollut äkillisesti. Tapaaminen toteutui, mutta hautajaisina, missä nuoret itkuisina hyvästelivät serkkunsa kukkasten peittämän arkun äärellä. Kun istuin kirkon penkissä kylki kyljessä omieni kanssa, tiedostin vahvasti miten vähän tiedämme elämästä ja miten täytyisi osata elää oikein jokainen hetki.

Sukutapaamiset ovat kuitenkin jatkuneet eri muodoissaan joka viikonloppu, pari viikkoa sitten juhlimme Sarin ja Riston syntymäpäiviä suuren ystäväjoukon kera. Viime viikonloppuna vietimme Tammitiellä rapujuhlia ja kannoimme olohuoneeseen lisäpöytiä ja tuoleja jotta saimme kaikki viisitoista perheenjäsentä mahdutetuksi saman pöydän ääreen. Illan alkajaisiksi olimme valmistaneet supersaippuakuplakisat pihalla ja siihen leikkiin halusivat osallistua niin isot kuin pienet. Sekoituksesta: tapettiliisteriä, astianpesuainetta, sokeria ja vettä syntyy mahtavia ja sitkeitä saippuakuplia, jotka taitavan puhaltajan toimesta pysyvät kauan ilmassa. Lapsille järjestettiin kisa, jossa arvioitiin leikillisesti taiteellista vaikutelmaa ja tekniikkaa, mutta puhaltajat ottivat homman oikein tosissaan. Onneksi valokuvat pystyivät ikuistamaan joitakin hienoja palloja. Eevi ja Fina juoksentelivat pallojen perässä ja varsinkin Fina sabotoi jonkun kilpailijat suoritusta haukkaamalla pallosta. Suuhun tuli varmaan ikävä saippuan maku, kun maiskutteli ja aivasteli.

Viimeksi kirjoitin Finan ihottumasta ja näyttää siltä että se olisi jo väistymässä. Karvaa alkaa selvästi kasvaa läikkien päälle. Eilen oli AST:in kalenteria varten valokuvaus ja meikkasin Finan otsaa ripsivärillä, sillä valkoinen läikkä paistaa kovin näkyvästi mustasta turkista. Viime viikon punkkitarkastukseen viitaten kerron myös, että punkkeja on tälläkin viikolla napsittu koirien ihosta. Ei näköjään edes kylmä sää jähmetä niitä verenimijöitä.

Monenlaisia punkkeja

Jos nyt muuten moitin Lapin kesän kylmyyttää ja sateisuutta, hyviäkin puolia lomailusta siellä löytyi. Punkit eivätkä käärmeet ulota reviiriään niin pohjoiseen ja niin jäi punkkienestokäsittely koirille suorittamatta. Espooseen paluun jälkeen kesti tasan kaksi päivää kun sekä Eeviltä että Finalta löytyi punkki kaulasta. Nyt on syytä tehdä jokailtainen punkkitarkastus niin koirille kuin isäntäväelle. Heinäkuussa Finalle ilmestyi otsaan ihottumaa, jonka arvelin aluksi olevan hyttyspuremien aiheuttamaa. Kun ihottuma ei tuntunut muuttuvan miksikään vaan levisi selkeäksi karvattomaksi läntiksi, aloin epäillä sikaripunkkia. Elias otti pari päivää sitten raapenäytteen Finan ihosta ja epäilys todentui oikeaksi. Mikroskoopissa näkyi selvästi sikaripunkkeja, eri elinvaiheissaan. Nyt ei auta muu kuin odotella, että Finan iho paranee ja punkkien hyökkäys saadaan kuriin. Varsinaista hoitoa ei sikaripunkin häätöön ole olemassakaan, ellei iho alka ärtyä tai tulehtua. OrionPharman esitteessä sanotaan seuraavasti:

”Käytännössä sikaripunkkia esiintyy kaikkien koirien iholla normaalisti. Pieni määrä punkkeja ei aiheuta koiralle vaivaa, vaan ongelmia koituu vasta, kun ihon vastustuskyky tilapäisesti heikkenee ja punkkien määrä iholla pääsee lisääntymään. Terveellä koiralla ihon vastustuskykyä heikentävät mm. stressi, aliravitsemus, juoksuaika, sisäloiset, kortikosteroidihoito sekä huono yleiskunto.” Finalla oireet alkoivat juoksun aikana, joten uskoisin vaivan hellittävän nyt kun hormoonit ovat taas tasapainossa.

Agility on taas päässyt pääosaan ajankäytössäni. Edellisenä sunnuntaina olin kisaamassa molempien koirien kanssa tuomarikokelaiden harjoitusradoilla. Maanantai-ilta meni AST:in hallituksen kokouksessa, tiistaina olin treeneissä Finan kanssa, keskiviikkona kentällämme vietettiin Avoimia ovia ja torstaina olin itse kouluttamassa. Elias jo hieman kohottelee kulmiaan, kun pakkaan repun ja otan koirien taluttimet naulasta. Jonkin verran vähemmän aikaa hararstukseen kuitenkin kuluu, sillä Eevin kanssa en enää treenaa säännöllisesti ja kisaamme vain valikoidusti. Sillä alkaa ikä selvästi painaa ja liikkuminen ei ole enää kovin ketterää. Heinäkuussa säikähdimme jo, että sen takajalan ristisiden oli poikki, mutta jalkavaiva hävisi yhtä nopeasti kuin oli tullutkin. Ehkäpä se oli kuitenkin varoitus ja haluan pitää Eevin terveenä ja liikkuvana vielä kauan. Metsälenkeillä Eevi menee edelleen tuhatta ja sataa ja pysyy Finan rinnalla rajuissakin mittelöissä.

Pakkasella

Viime yönä piti hieraista silmiä pariin kertaan ennen kuin uskoin, että ulkolämpömittari todellakin näytti yhtä pakkasastetta. Aamulla lämpötila oli kohonnut kuuteen asteeseen, mutta yli kymmenen se ei jaksanut kivuta vaikka aurinko ajoittain yritti tarjota lämpöään. Vietämme nyt viimeistä iltaa Piilopirtillä ja huomenna pakkaamme hellevaatteet koskemattomina takaisin matkalaukkuun. Fleecet ja kerrospukeutuminen ovat olleet valttia tänä kesänä. Tosin sateiden ja kylmien jaksojen väliin on mahtunut muutama kohtuullisen lämmin päivä, jolloin olemme uskaltautuneet Kälkäjän hiekkarannalle uinti- ja piknikretkelle. Koirat innostuivat pulikoimaan rantavedessä ja Eevi jopa uimaan keppien perään. Tänään olin mustikassa vaaran rinteellä ja parin tunnin ajan Eevi ja Fina osallistuivat poimintaan nassuttamalla marjoja aina samoista pensaista kanssani. Thaipoimijoita ei tällä kertaa näkynyt, ehkä he ovat vielä jängillä hilloja etsimässä.


Viikonloppuna kisasin Finan kanssa Rovaniemellä ja kotiintuomisina oli sunnuntaina ensimmäisen ja kolmannen sijan mukavat palkinnot. Lauantaina tavoitteeni oli edes saada hyväksytty rata lukemattomien hylkäyksien jälkeen ja sen tavoitteen saavutinkin. Toinen rata oli kuitenkin hylätty (pohjalla virheetön suoritus), mutta vaikeustasosta kertoo kai se, että radalta tuli vain yksi hyväksytty tulos. Sunnuntain voitto heltisi vastaavalla tavalla, hyppyradalla vain Fina ja minä saimme tuloksen, 10,6. Ainoa virhe oli kosketus, mutta saimme yliaikaa jopa 5,6 sek!Agilityradalla samoin saimme virheen kosketuksesta, mutta myös puomin kontaktista, aika sen sijaan oli luokan nopein. Siitä siis tuo kolmas sija. Nyt kun aloitamme taas treenaamisen, täytyy hyppimiseen kiinnittää erityistä huomiota. Fina alkaa heti hyppiä päin, kun radalla eteneminen ei ole selvää tai yritän puuttua sen suorittamiseen. Samoin kontaktit tarvitsevat erityishuomion.

Talletan vielä mieleeni viimeiset muistikuvat auringonlaskusta vaarojen taakse. Kello on iltakymmenen ja aurinko loistaa oranssina pallona järven yllä. Ehkäpä huomenna on lämmin ja aurinkoinen päivä, kun siivoamme ja pakkaamme.

Mäkärävaara

Kesäsää antoi jo lupauksen ja helli meitä vajaan viikon auringolla ja tyvenellä. Puolenyön maissa aurinko helotti vielä vaarojen ja yllä kielsi menemästä nukkumaan, vaikka sisäinen kello vihjaisi toista. Yritin taas kerran kuvata maisemia, mutta kamera ei koskaan pysty toistamaan auringonlaskun kauneutta. Iso järven selkä on ollut kuin peili, mutta tuuleton sää on antanut hyttysille mahdollisuuden mellastaa pihamaalla. Eevillä on ollut kovasti hommia, se on väsymättä istunut pihalla napsimassa hyttysiä. Maanantaina käydessämme Rovaniemellä jouduimme jo puolessa matkassa puhdistamaan auton tuulilasin. Auto oli ruskeana hyönteiskuorrutuksesta, moista en ole koskaan ennen nähnyt. Kun torstaina osallistuimme Kemijärven urheilijoiden kuntorasteille, pieniä ötököitä pörräsi mustanaan ympärillä. Ne olivatkin mäkäröitä, salakavalia hyökkääjiä, joiden pistos ei tunnu, mutta purema kutiaa makeasti myöhemmin. Pitkähihaiset ja –lahkeiset vaatteet kuitenkin suojasivat kohtuullisesti ja seuraavana päivänä löytyi kropasta vain muutamia kutiavia näppylöitä.

Poroemo vasan kanssa on ottanut tavaksi kuljeksia tontin viereisellä tiellä. Se on rohkea ja utelias eikä säntää pakolaukkaan, vaikka Eevi ja Fina uteliaasti haukahdellen tulevat katsomaan. Fina uskaltautuu melko lähelle poroa, mutta kun se painaa päänsä alas ja ottaa askeleen, Finan saa käpälät alleen ja tulee turvaan mökin kuistille. Se on kuitenkin osoittanut olevansa ”porovarma”, ajovietti ei herää, vaikka eläin pinkaisee juoksuun. Vieläkin muistelen kauhulla niitä pitkiä tunteja, kun sydän syrjällä odottelimme Cessiä tai Cindyä palaavaksi kotiin porojahdista jängällä. Kerran Cindy jopa hyppäsi avonaisesta auton ikkunasta tielle ja säntäsi porojen perään.