Köhimistä

Kuuntelin eilen radion luontoillassa erään soittajan mielipiteitä luonnosta ja vuodenajoista. Hän oli ilmeinen luontoihminen ja rakasti kaikkia vuodenaikoja omalla tavallaan, ehkä kuitenkin syksyä eniten. Kun tänään kuljin koirien kanssa metsässä kirpeässä aamuilmassa, olin melkein pakahtua luonnon kauneudesta ja raikkaudesta. Yöpakkanen oli huurruttanut kevyesti varvikot, rahkasammal oli räikeän vihreää ja jäkälät törröttivät kallion kolosta uhmakkaina. Eevi ja Fina löysivät taas työmaan, puoliksi kaatuneen männynkarahkan ja syöksyivät repimään sitä juuriltaan. Nousin viereiselle kalliolle ja pysähdyin ihailemaan maisemaa varmaan vartiksi ja unohdin melkein koirat. Kun ne olivat saaneet urakkansa päätökseen, ne juoksivat kielet pitkällä roikkuen herättämään minut ja ehdottivat kävelylle jatkoa.

Syksy tai sitten viime viikon kisatapahtuma toi Finalle yskän, joka onneksi on jo hellittämässä. Aluksi ajattelimme sillä olevan vierasesine kurkussa, mutta rauhoituksen ja kurkun peilauksen jälkeen totesimme, että alkuperäinen diagnoosi on oikea. Erikoista silti, ettei Eevi ole saanut tartuntaa, kennelyskä on yleensä helposti leviävää sorttia. Tänään olen kuullut vain pari yskähdystä, ehkäpä vaiva on kohta ohi. Lauantaina TSAU:n kisoissa Fina teki kelpo ratoja, ensimmäisestä tuli 3 virhettä ja toisesta vain yksi. Nyt sujuivat pujottelut mallikkaasti, mutta tuo ainoa virhe tuli keinun kontaktilta. Siihen täytyy kiinnittää vastedes huomiota.

Katselimme äsken Janita Leinosen DVD:tä Pennusta mestariksi ja Fina todisti, että kyllä koira tajuaa ruudussa liikkuvan kuvan. Kun koirat suorittivat esteitä ja leikkivät palkinnoksi, se istui vieressäni tarkkaavaisena, silmät tapilla. korvat höröllä ja kirsu väristen. Kun väliin tuli pelkkää tekstiä, mielenkiinto herpaantui, ja se haukotteli turhautuneena. Ehkäpä rupeamme katsomaan opetusvideota useamminkin ja opiskelemme yhdessä ”sylikäännöksiä, twistiä, pakkovalssia” ja muita teknisiä ohjausniksejä.

Purin kännykästä ruskakuvia ja lisään tähän joitakin otoksia vielä Lapista. Alan olla vakuuttunut siitä, että kamera kännykässä on ihan käyttökelpoinen ominaisuus, nyt kun kuvien laatu on lähes yhtä hyvä kuin digitaalikamerani.

















Elias ja Eevi karpaloita poimimassa



Maaruskaa

Tyttö tuli sukuun!

Tyttö tuli taloon, vaikka genetiikan asiantuntijat olivat vakuuttaneet toisin. Ovat sanoneet, että suvussa poikageeni kulkee niin vahvana, ettei ole toivoakaan tyttöjen saamisesta. Toissapäivänä Jukka ja Riitta kumosivat tämän väitteen, sillä heille syntyi terve pieni tyttövauva. Kun lasketaan Eliaksen sukupolvesta tähän päivään, tulokas on ensimmäinen tyttö 12 pojan sarjan jälkeen ja siis kolmannessa polvessa. Pientä dramatiikkaakin odottelussa oli, sillä Riitan maksa-arvot kohosivat lauantaina ja synnytys päätettiin käynnistää heti maanantaina. Minut pyydettiin Pyryn hoitajaksi Tampereelle ja vielä klo 18 sain viestin sairaalasta, että taitavat tulla kotiin yöksi, kun mitään ei ala tapahtua. Kolmen tunnin päästä tuli iloviesti: Tyttö oli syntynyt! Isoveli Pyry villiintyi vallan, eikä nukkumaanmenosta tahtonut tulla mitään. Aamulla pääsimme jo katsomaan pientä tyttöä ja kyllä se oli sievä ja siro, ilon kyyneleet valuivat virtanaan pitkin poskiani. Millainen prinsessa suvun ainokaisesta tytöstä mahtaa tulla, mutta kyllä ainakin meillä isovanhemmilla on lupa hemmotella tätä ihmettä.


Isoäiti ja neiti Westermarck

Ennen Tampereen keikkaa ehdin kisata tiiviin viikonlopun Eevin ja Finan kanssa, kaiken kaikkiaan viisi kilpailua. Juokseminen tuntui jo reisissä, mutta hyvä niin, tiesin ainakin että olin juossut täysillä. Fina selvitti kaikki kolme rataa hienosti, lauantaina se teki kummallakin radalla 3 virhettä = 15 pistettä, mutta sunnuntaina se oli jo hiuksenhienosti suorittamassa puhdasta rataa. Pujottelussa se koukkasi ulos viimeisillä kepeillä ja sai sen ainoan virheensä, mutta olin iloinen että kontaktit olivat reilusti puhtaita ja rimat pysyivät ylhäällä. Fina pääsi ensimmäistä kertaa palkintokorokkeelle, sillä sijoituksemme oli toinen. Se hyppäsi keskelle palkintopöytää korokkeen sijasta, halusi kai käydä tarkistamassa, mitä sieltä kannattaisi ottaa. Palkinnot olivat todella runsaat: ruusuke, koiranruokasäkki, koiran nameja, leluja, karkkeja, suklaata ja tarvikkeita. Elias oli mielissään, kun Fina tarjosi sille tuliaisena Fazerin sinistä.

Eevi oli vähän vaisu lauantain kisassa ja työskentelymme ei ollut parasta mahdollista. Olin ihmeissäni, missä on vika, eikö Eevi enää jaksa juosta vai eikö sitä haluta. Sen suu on pitkään haissut pahalta, olen epäillyt mätää hammasta tai hammaskiveä ja pyytänyt Eliasta tutkimaan suun. Sunnuntaina kun se pötkötteli sohvalla sopivassa asennossa, tarkastin itse sen suun ja löysinkin hajun aiheuttajan. Yläleuan takahampaiden välissä törrötti iso tikku, nyppäisin sen pois ja yököttelin pahasta hajusta. Kyllä on ihmeellistä, ettei Eevi ole mitenkään oireillut, ei raapinut kuonoa, syönyt kunnolla. Varmaan tikku on kuitenkin vaivannut sitä, ehkä päätä on särkenyt eivätkä hypyt maistuneet. Sunnuntain kisoissa sillä oli sellainen meno päällä, etten pysynyt ohjauksessa mukana. Niinpä Eevi sujahti väärälle esteelle vain minun ohjausvirheeni vuoksi. Se hylkäys ei harmittanut, sillä iloitsin Eevin innosta ja terhakkuudesta. Tämä oli taas tyypillinen esimerkki staffin korkeasta kivun sietokyvystä, pikkujuttu vaikka hampaan välissä törrötti tikku kalvaen ientä ja ylähuulta.


Finan palkintotili on avattu



Olen minä vaan aika hyvä staffi!

Värien räiskettä Räisälässä

Milloinkahan viimeksi olen poiminut karpaloita? Tänään olimme koko perheen voimin, Elias, minä Eevi ja Fina ruskan värjäämällä suolla etsimässä rahkasammalmättäistä pieniä punaisia marjoja. Yhteensä saimme vajaan litran, mutta kun keitin osasta kiisseliä, makuhermot sanoivat että kerääminen oli ollut vaivan arvoista. Viikon aikana on puolukoitakin kertynyt ihan tarpeeksi talven varalle, vaikka marjamättäät eivät ole niin yltäkylläisen täysiä kuin joskus aikaisemmin. Kyläläiset väittävät että thaimaalaiset poimijat ovat tyhjentäneet metsät marjoista.

Eevi ja Fina ovat väsymättömiä kavereita marjanpoimintamatkoilla. Aikaisemmin koirat eivät ole välittäneet puolukoista, mutta nyt ne ovat kuono koko ajan samassa pensaassa hamuilemassa löytämiäni marjoja. Ihmeellisintä on, että kirpeät karpalotkin näyttävät maistuvan.

Ruska on komeaa katseltavaa, koivut ovat kanariankeltaisia, vaahterat verenpunaisia ja varvut loistavat punaisen kaikissa väreissä tummalla maapohjalla. Kamera latistaa värit mitäänsanomattomiksi, mutta silti on hirveä halua ikuistaa tätä värikästä maailmaa.

Eilen lähdimme päivän patikkamatkalle Luostolle, uteliaana katsomaan millaista maastoa sieltä löytyy ja miten hienoa ruska on puuttomassa tunturissa. Kuin ihmeen kautta päivä oli aurinkoinen, vaikkakin kylmä, mutta kun kaikkina muina päivinä on satanut rankasti, olimme kiitollisia säänhaltijalle. Ajomatkalla saimme jo ihailla värikästä maisemaa, ja näkymät vain paranivat kun pääsimme ylös tunturiin. Nousimme pientä polkua ylös ja kun arvelimme, ettei ihmisiä tulisi vastaan, päästimme koirat vapaaksi. Ne kulkivat hienosti vieressä, mutta en ehtinyt reagoida kuin näin Finan nostavan kuonon ilmaan ja saman tien näin pari poroa. Fina säntäsi perään, huusimme sitä takaisin, tosin epäuskoisina että se kuuntelisi. Ihme tapahtui, se palasi melkein saman tien polulle, juoksi vain parikymmentä metriä porojen perässä. Luoston huipulla kohtasimme pariskunnan joilla oli 2 kojkerhondia, nainen näytti jotenkin tutulta, vaikka pipo ja huppu peittivät kasvot. Oikeassa olin, tapasin agilitytutun koirineen, hyvä että muutkin agilityihmiset harrastavat tunturipatikointia.

Naapuri Kari on vaimonsa kanssa myös lomailemassa ja iltapäivällä Kari koputti oveen ja palautti Finan. Se oli tullut vierailemaan, eikä lähtenyt edes käskystä kotiin. Jos Kari yritti lähteä kävelemään tännepäin, Fina lähti toiseen suuntaan. Lopulta Kari laittoi narun kaulaan ja talutti karkulaisen kotiin. Finasta pidetään niin kovasti ja se kyllä ymmärtää sen, saa varmasti myös makupaloja ja yllin kyllin hyväilyjä.

Huomenna lähdemme takaisin Espooseen, ensin 130 km autolla Rovaniemelle ja siellä pakkaamme auton junaan ja sitten astumme makuuvaunuun lököttelemään.

Suihkunraikkaaat

Tarkka nenäni haistoi koirien turkissa epämiellyttävän hajun, jossain ulkoilulenkin varrella ne olivat varmasti taas käyneet parfymoimassa itsensä. Saman tien lähdettiin saunan pesuhuoneeseen suihkuun, koirille se on oikein mieluista. Ne seisovat vierekkäin odottamassa vuoroaan ja seisovat hiljaa pesun aikana ja tunkevat itsensä kylpypyyhkeen sisään kuivattavaksi. Käytän pesuun Vitacoatin Mink Oil Shampoota ja huuhteluun Satin Cream Rinseä, tuloksena koirien turkit ovat tuoksuvat ja peilin kiiltävät, paremmin eivät tuotteet voisi mainostaa itseään. Fina on keksinyt suihkun alla hauskan leikin, se vahtii putoavia pisaroita, naps, naps, naps kuuluu pesuhuoneesta tasaiseen tahtiin kun se napsii niitä.

Housuralli on kiihkeimmillään, puemme ja riisumme housuja Finan kanssa kilpaa. Se jopa antaa housujen olla, mutta kiskoo pikkuhousunsuojan sisältä ja murustaa sen pitkin lattioita. Fina on oikein tyylikäs uusimmissa housuissaan, pienet tiukasti istuvat farkut, joissa on takataskutkin. Kohta on käsillä kriittiset päivät, täytyy olla tarkkana Finan pihalle päästämisestä. Meillä on karvaita kokemuksia pihapensaissa vaanivista sulhasista. Sunnuntaina lähdemme taas Piilopirtille, sielläkään emme varmasti saa olla turvassa. Muistissa on myös isoisoäiti Cessin lemmenseikkailut ja kenkien katoamiset. Toivottavasti ruska on värikkäimmillään ja puolukat vielä tallella mättäillä.

Viikonloppuna kisasin Eevin kanssa Purinalla Syysskaboissa ja tuli sellainen tunne, että taannumme vain, enää ei ole toivoakaan puhtaista radoista. Monennenkohan kerran mietin taas Eevin eläkkeelle siirtoa? Olen kuin tuuliviiri, sillä nyt taas olen toiveikas, niin hyvin tiistain harjoitukset sujuivat. Eevi oli onnellinen, iloinen ja kuuliainen, ehkä se osoitti ilonsa siitä, että sai pitkästä aikaa olla minun kanssani kaksistaan.

Maanantaina ihailimme ammattinsa osaavien puunkaatajien työtä pihallamme. Olimme päätyneet kaatamaan yhden ison vaahteran, vanhan omenapuun ja karsimaan toisesta vaahterasta ison sivuoksan. Parissa tunnissa rungot olivat maassa pätkittyinä, ei oheisvaurioita eikä rikkoutunutta aitaa. Toivomme, että ensi kesänä aurinko pääsee paremmin pilkistämään tontin nurkkiin ja pienemmät pensaat saavat tilaa kasvaa.

Fina karenssissa

Olen tarkkaillut Finan hännänalusta jo pitkään ja ihmetellyt, eikä juoksu jo ala. Eihän juoksun alkamisella mitään kiirettä todellakaan ollut, mutta hätäilin vain kun kaikki muut nartut ovat ”juosseet” 4-5 kuukauden välein. Suuri helpotus niin emännälle kuin koirallekin on, kun juoksuväli on 6 kuukautta, siinä välissä ehtii viettää ihan normaalia elämää. Nyt Fina on siis karenssissa, ja täytyy peruuttaa treenit, viikonlopun kisat, tokoilut ja seuraavan viikon agilitykurssi. Viikolle jää yllättäen muutama vapaa ilta, mitenkähän saan lisäajan käytettyä?

Tämän päivän Hesarissa oli yllättävä kokosivun mainos: ”Kaikkea mitä lemmikkisi tarvitsee - K-citymarketista”. Puolen sivun kuvassa staffi pujottelee vauhdikkaasti agilityradalla ja pienemmässä ”naamakuvassa” on niin ikään iloinen staffin pää. On siinä muitakin ns. perinteisiä koiria, mutta staffia ei yleensä koiramainoksissa näe. Luulin ensin, että kuvassa on Eevin pentu Helmi, mutta tarkempi katsominen paljasti, että siltä puuttuu Helmin valkoiset rintamerkit. Clean Run –agilitylehdessä on myös maskottina staffi, valkomusta, ja olen pitänyt sitäkin erikoisena, koska staffia ei myöskään mielletä huippuagilitykoiraksi. Olen tietenkin eri mieltä siitä asiasta.

Hyvä että staffit pääsevät esille positiivisissa yhteyksissä, sillä viime viikon ikävä julkisuus pitbull-koiratappeluista heittä helposti varjon myös meidän rauhaa rakastavien lemmikkien ylle. En halunnut edes katsoa ohjelmaa, mutta olen kuullut siitä muilta ja saanut myös tietoa, missä tätä kauheutta harrastetaan ja millaiset ihmiset ovat siitä vastuussa.

Tv:ssä näytettiin myös herttaisen näköinen pitbull-koira, joka leikki oksankarahkalla metsässä. Siinä on ainakin yksi yhteinen tekijä meidän staffien kanssa, joka päiväisellä lenkillä oksat saavat samalla tavoin kyytiä. Metsälenkkimme Hannusjärven maastossa sujuu näin: polun alussa koirat laitetaan istumaan ja odottamaan vapaa-käskyä. Vapaus tarkoittaa niille tuhattajasataa kallionrinnettä ylös, kunnes ensimmäinen vetoleikki alkaa. Tänään se oli männyn juuri, josta saatiinkin palanen irti. Seuraava projekti on kaatunut puu, siitä jyrsitään oksa irti. Pian edessä on kivi, jolle kiivetään ja odotetaan palkintoa. Kiskomisessa tulee jano, seuraava etappi on kuraveden juominen aina samasta kallion kolosta. Loppumatkalla revitään satunnaisesti eteen osuvia oksia, mutta tänään piti jo kieltää aivan hurjaksi yltyvä hyökkäys nuorta pihlajaa kohtaan. Eevin kiskoi juurelta, mutta Fina hyppäsi n. 1,5 m ylös ja tarttui hampaillaan puun runkoon, roikkui hetken ilmassa, kunnes ote irtosi. Finan hampaat ovat vielä ehjät, mutta Eevin purukalusto alkaa olla huonossa kunnossa. Kulmurit on juurihoidettu ja nyt alaleuan hampaat ovat kuluneet pahasti, ja joku tainnut jo irrotakin. Siltä pilkistää usein kieli ulos, kun hammasrivi ei ole esteenä.

Joka ilta jotain

Syksy on tulollaan, tänään piti jo vetää pitkähihaista päälle, aamulla ulkolämpömittari oli painunut lähelle 10 astetta. Perjantai-iltana taiteiden yön kulkijoita sen sijaan hellittiin pehmeän lämpöisellä säällä, mekin kannoimme koko turhaan illan villapaitoja kainalossa. Oli sellainen tunne, kuin olisi turistina vieraassa kaupungissa, keskustan katukahvilat olivat viimeistä tuolia myöten täynnä, kadunkulmiin keräytyi ihmisiä seuraamaan taiteilijoiden esityksiä ja Espan puistossa istuskeltiin nurmikolla ilta-auringosta nauttien. Kävimme syömässä Kaartin torilla, kuuntelemassa jazzia Nordean pankkisalissa, seuraamassa tangoa Postitalossa, ihmettelemässä pyörätemppuja Kiasman aukiolla ja lopulta ihailemassa Eduskuntatalon portailla Strange Fruit –akrobaatteja. Oli epätodellinen tunne katsella Helsinkiä siitä perspektiivistä, ihmisiä oli silmänkantamattomiin, junat sahasivat ratapihalla sisään ja ulos ja lopulta seurata läheltä visuaalista ja taiturimaista akrobatiaa.

Lauantaina kisasin Finan ja Eevin kanssa Järvenpäässä, mutta kotiin ei tuotu yhtäkään palkintoa. Finan kanssa sentään saimme suoritettua hyväksytyn radan, se oli Finan ensimmäinen virallinen tulos, tosin virheitä tuli jonkin verran. Sijoituimme 23 kilpailijan joukossa puoleen väliin. Askel eteenpäin tämä kuitenkin oli edellisen hylätyn radan jälkeen. Eevi joutui odottelemaan vuoroaan iltapäivään asti, ja ehkä sen vuoksi oli ihan villinä radalla, pudotteli rimoja, tuli ulos pujottelusta, huiteli puomin kontaktin miten sattuu ja hyppäsi lopulta aidan väärältä puolelta. Nyt on taas kerran sellainen tunne, että Eevi pitäisi ehkä laittaa hyllylle. Silti olen jo ilmoittanut sen seuraaviin kilpailuihin, jaksan vieläkin uskoa ihmeeseen.

Viime viikolla aloitimme Finan kanssa ns. arkitoko-koulutuksen ja vaikka olemme kotonakin opetelleet näitä asioita, on hyvä saada kokeneen ohjaajan opastusta. Aloitimme kontaktin otolla eli Finan piti katsoa minuun, ennenkuin sai palkinnon. Asia meni niin tehokkaasti perille, että se kulki koko illan tuijottaen intensiivisesti minuun ja odottaen tietenkin sitä palkintoa. Toki opimme muitakin asioista, tai siis Fina oppi, ja nopeasti. Muutaman kerran jälkeen se tajusi mistä on kyse, sitten taas hurrattiin ja palkittiin. Vastaantulijan ohittaminen sujuu nyt melko hyvin, käytän Nätisti-käskyä ja Fina keskittyy vain minun seuraamiseen. Jos oikein hyvin menee, voitaisiin ruveta harjoittelemaan tokoa vakavamminkin kuin vain perustottelevaisuuteen.

Koiraharrastus täyttää viikon melko tiiviisti, melkein joka päivälle on jotain: tänään tokoa, huomenna Eevin vyöhyketerapia ja treenit, to Finan treenit, la AST:in kisat. Tämän lisäksi käyn koirien kanssa lenkillä tai omaehtoisesti treenaamassa kentällä. Hullutusta voisi joku sanoa, mutta meillä se on elämäntapa.

Finan ensimmäinen agilitykisa

Fina on nyt virallinen agilitykilpailija, sillä viime sunnuntaina osallistuimme Riihimäellä ensimmäiseen kisaan ja tuomari tarkasti paperit ja allekirjoitti kilpailukirjan. Menestys ei ollut huima, se hylättiin päivän molemmissa kisoissa. Lievänä puolustuksena täytyy sanoa, että radat olivat erityisen vaikeita. Sen todistaa jo se, että 22 parista ensimmäisellä radalla 5 ja toisella radalla vain 3 saivat hyväksytyn tuloksen. Melkoista huitelua menomme kuitenkin oli, Fina hyppäsi putken yli, kun piti mennä sisään, keinun se suoritti lentäen aivan kuin ottaen vauhtia nousuosalta. Pitkän kesätauon jälkeen harjoittelu on taas tarpeen meille molemmille.

Eevin takapää ei ole vieläkään aivan entisen veroinen, se hyppää kyllä, mutta ei kovin ketterästi. Olemme käyneet nyt kaksi kertaa vyöhyketerapeutilla ja nyt tuntuu apua löytyvän. Ensimmäisen käsittelyn jälkeen Eevi aivan silmin nähtävästi hoikkeni ja kiinteytyi, nyt sillä on taas vyötärö ja kylkiluutkin hahmottuvat. Terapeutti sanoi Eevissä olleen paljon turvotusta ja toisen hoitokerran jälkeen sen liikkuminenkin näyttää paljon paremmalta. Käymme vielä kontrollissa parin viikon kuluttua, katsotaan sitten onko tilanne parantunut vai palannut entiselleen. On mysteerio, mistä tämä voi johtua, mutta alun perin arvio oli, että sterilisaation ja nisien leikkauksen jälkeen sen aineenvaihdunta häiriintyi. Voi olla niin tai sitten ei. Eipä ole mikään aikaisemmista koiristani käynyt osteopaatilla ja vyöhyketerapeutilla, mutta tänä päivänä koirilleki on tarjolla monenlaisia hoitomuotoja samaan malliin kuin ihmisille. Mitä ei koiranomistaja tekisi lemmikkinsä parhaaksi.

Kesälomien päätyttyä hellekausi tuli aivan kuin ärsytykseksi, hiki pukkaa niskaan vaikka istuisi vain tietokoneen ääressä kirjoittamassa. Sormenpäät takertuvat näppäimiin, ranteet ovat tahmaiset ja niskavillat kostuvat. Vaikka monen vuoden puurtamisen tulos, Tehokkaasti toimistossa -kirja, tuli vihdoin painosta, kirjoittamista riittää. Vielä on työn alla opettajan verkkomateriaali, yritän puristaa sen valmiiksi vaikka työmotivaatio ei ole korkeimmillaan. Kirja näyttää ihan mukavalta, toivottavasti se löytää myös käyttäjäkohteensa. Siinä sivussa olen työstänyt koirakirjan kässäriä, vielä muutama luku, niin kokonaisuus on koossa. Milloinkahan uskallan lähestyä kustantajia?

Arktiset olosuhteet

Sade ropisee mökin kattoon ja maisema on peittynyt harmaaseen utuun, sisällä rätisee tuli takassa ja on kuivaa ja lämmintä. Viime viikon vaelluksella kuuntelimme useasti sateen ropinaa telttakangasta vastaan ja siunasimme Haltin IV:n säänkestävyyttä. Joka kesäinen vaellus on taas takana, vietimme viisi vuorokautta vaelluselämää ja olemme monta kokemusta ja elämystä rikkaampana, tosin jäsenet vieläkin jäykkinä ja kompuroinnista muistoina nirhamia ja mustelmia. Tällä kertaa olimme tilanneet helikopterikyydin Nikkaluoktasta Tarfala-järvelle, siten pääsimme kahden päivän vaelluksen sijasta aloittamaan vaelluksen keskellä Kebnekaisen vuoristorykelmää. Vaellustiimimme, Elias, minä, Joel, Tyko, Eevi ja Fina, sullouduimme punaiseen helikopteriin ja hyvässä säässä saimme ihailla lintuperspektiivistä huimaa maisemaa. Eevi on jo ollut aikaisemmin helikopterikyydissä, kiipesi sisään tottuneesti, mutta Fina yritti päästä pakoon äänekkään ja lapojaan viuhuttavan koneen luota. Kymmenessä minuutissa olimme Tarfaljärven rannalla ja ja innokkaina tähyilimme ylös Tarfaljäätikölle, jonka viereistä moreenikannasta meidän piti kiivetä ja ylittää sola. Haukoimme henkeä 1600 metrin korkeudessa kiipeillessämme jättimäisten kivilohkareiden yli, askel askeleelta etenimme huipulle ja vihdoin edessä aukeni Ruotsin korkein järvi, tosin jääpeitteinen. Lunta oli suurina kenttinä rinteillä ja niitä pitkin pystyi liu’uttelemaan, pojat jopa laskivat makuualustoillaan mäkeä.

Suorastaan ihmeeltä tuntui, että kivikkoisen Guopirjärven rannalta löytyi telttapaikka, muutama tasainen pläntti sinne oli ilmeisesti ihmiskäsin raivattu. Harvoin olen nukkunut niin henkeäsalpaavan kauniissa paikassa, jylhät tunturit kehystivät laaksoa ja heijastivat lumikentillään geometrisia kuviota järven tyyneen pintaan. Jos tällä kertaa saatiin rutkasti sadetta, toisaalta lämmin ilma helli meitä. Aivan ihmeellistä tuntui, ettei pipoa tai käsineitä tarvittu ollenkaan ja öisin tarkeni kevyellä vaatetuksella. Eevi ja Fina vaelsivat jo rutiinilla, oltiinhan samoissa maisemissa oltu edelliskesänä. Mutta kun sade yllätti, alkoi hirveä huuto, missä on sateensuoja? Kyllä vaellus silti oli rankkaa, iltaisin ne sujahtivat telttaan vikkelästi eikä aamullakaan ollut kiirettä ulos. Viimeisenä iltana, kun aurinko helli meitä, eikä teltan pystytys ollut ensimmäinen askare, Fina tökki telttapussia aivan kuin muistuttaen, että ”talo” pitäisi saada ylös. Paluumatkalla yövyimme Gällivaarassa tunturihotellissa, ja silloin koirat kertoivat selkein elein, että nukkuvat kyllä mieluummin sängyssä lakanoiden välissä kuin teltassa kovalla makuualustalla. Tassuvaurioita ei syntynyt lähes lainkaan, Tummelia aamuin illoin piti haavautumat loitolla. Kyllähän anturat olivat punaiset ja koirat vähän lepuuttivat tassuja, mutta kaikilla meillä oli raajat jäykkinä vaelluspäivän päätyttyä.

Pakkausvaiheessa tuli todistettua että koiran kipuihin tarkoitetut Rimadyl-purutabletit ovat todella hyvänmakuisia. Elias oli jättänyt tuvan pöydälle muovipussin, jossa oli mukaan otettavat lääkkeet. Olimme ostoksilla pari tuntia, ja palatessamme Rimadyl-purkki oli pureskeltuna lattialla ja vain kaksi tablettia jäljellä. Takuulla syöjä oli Fina ja siksi työnsin sen kurkkuun suolamötikän, jotta se oksentaisi. Oksentaminen kyllä onnistui, tutkimme läjää, mutta eihän siinä voinut enää olla kokonaisia tabletteja, lievittääkseen nopeasti kipua, niiden pitää myös nopeasti imeytyä vatsalaukusta. Pohdimme, montako tablettia Fina oli syönyt, siis jos purkki oli ollut täysi, 18 kappaletta, mutta uskoimme sen olleen puolillaan Eevin lääkekuurin jälkeen. Maksavaurio olisi pahinta mitä kipulääkkeen yliannostus voisi aiheuttaa, mutta tähän päivään mennessä Fina ei ole osoittanut mitään sairastumisen merkkejä.

Äsken kävin mustikassa Pitkävaaran kupeessa ja piti oikein hieraista silmiä, kun näin metsässä pieniä mustia hahmoja, oliko siellä menninkäisiä. Tajusin pian, että kyykkijät olivat thaimaalaisia poimijoita hupulliset sadetakit päällään, heidät oli jätetty metsään aamulla ja haetaan pois joskus iltamyöhään majapaikkaansa hylättyyn koulurakennukseen. Satoi rankasti ja tuuli melkoisesti, poimin pari litraa marjoja ja olin ihan hyytynyt. Nyt lämpöisessä mökissä en voi olla pohtimatta, miten etelästä tuodut ihmiset tekevät rankkaa työtä leipänsä eteen. Ehkä huolehdin aivan turhaan, voihan olla että heille tienesti on hyvä ja onhan aika eksoottista poimia marjoja metsässä porohirvaan jolkottaessa ohi.



Tarfaljäätikön reunalla



Kivikossa nukutti oikein hyvin



Pitäisikö taas lähteä liikkeelle?




Kunnon peti ja lakanat

Arktinen ulottuvuus

Kalenterin mukaan on kesä, mutta lämpömittari ei ole yhteistyössä kalenterin kanssa. Tänä aamuna se näytti vaivaiset 9 astetta, mutta positiivisella asenteella osasimme iloita siitä, että taivaalta ei vihmonut vettä. Positiivista on sekin, että hyttyset ovat jähmettyneet kylmästä ja tienpenkasta löytynyt muhkea tattisato oli puhdas toukista, kylmän ansiota sekin. Vettä on tullut taivaalta kaatamalla, pihamaalla kävellessä askeleet lotisevat ja järven vesi on noussut, niin että puolet sillasta on veden peitossa. Olen testannut erilaisia sadevarustuksia ja todennut, että Haltin Drymax-housut ovat kaatosateen kestävät, sen sijaan sadetakki (tuntematon merkki) päästi veden läpi. On viikolle mahtunut ihan mukaviakin päiviä, tiistaina oli oikein lämmintä ja tyyntä, niinpä lähdimme järvelle kokeilemaan venettä. Kemijärven selät ovat laajoja ja suojattomia, sinne ei pidä lähteä navakassa tuulessa. Merikarttakin on tarpeen, vaarallisia matalikkoja on yllättävissä paikoissa. Tankkasin taas miltä puolelta punainen ja vihreä reimari ohitetaan, kartta kun ilmoittaa niin yksiselitteisesti, ”Punainen merkki jää vasemmalle ja vihreä oikealle, kun kuljetaan merikarttaan merkittyä väylän nimelliskulkusuuntaa”. Siis mikä on kulkusuunta, kun ei näytetä lähtöpaikkaa eikä satamaa?

Koirat ovat nököttäneet sohvan nurkassa, kun kuraisella pihamaalla ei ole mukava leikkiä ja sade kastelee turkin. Turhautumisen laskuun voi varmaan laittaa senkin, että kun remonttimies Olavi tuli lounastauolle, Fina söi hänen lippiksen. Ehkä se tykkäsi, että Pessalompolon koiranäyttelyn palkintolippis oli turhan koreileva, parempi tuhota se. Elias on kaivanut savusaunarakennuksen pilareiden ympäriltä maata ja Olavin kanssa saanut pilarit suoristettua. Siinä vasta varsinainen kuratyömaa, mies on nenänpäätä myöten savessa. Savi on hankala alusta hirsirakennukselle, huolelliselta perustustyöstä huolimatta, routa keikuttaa sitä joka vuosi, ja on myös rikkonut pohjaa. Fina on mielissään kaivuutöistä, se osallistuu niihin touhukkaana ja tekee kivilöytöjä. Kivet saavat sen aivan hurmioon, se pyörittää ja kuljettaa niitä, kantaa sänkyyn, penkoo petivaatteet. Ei ole mukavaa löytää illalla lakanoista savea ja hiekkaa.

Jotain hyvääkin kivihulluudessa on, sen totesin eräänä iltana lenkillä, kun jänis osui tielle. Fina säntäsi perään, palasi kun kutsuin sitä vimmatusti, mutta oli niin kiihkoissaan, että pelkäsin sen taas karkaavan jängälle. Nappasin kiven tienpenkalta ja heitin Finan eteen, jo unohtui jänis ja koira kulki kauniisti vierelläni kivi suussaan loppumatkan.

Mökkielämää

Eevi ja Fina istuvat kuistilla ja paistattelevat päivää Kemijärven iltapäiväauringossa. Alkupäivien hurja temmellys on vaihtunut rauhalliseen päivärytmiin, postin hakua tienhaaran postilaatikosta, painimista pihanurmella ja vastarannalta kuuluvan koiran haukun tulkintaa. Ensimmäisen viikon säätilaan on mahtunut kaikenlaista, joinakin päivinä mittari kipusi vaivoin 10 asteeseen, eilen taas hikoilimme 26 asteessa. Sadettakin on saatu, mutta poutasää on ollut etusijalla. Pihalla pörisee moottorisaha aamusta iltaan, sillä viime kesänä hankitusta hirsikehikosta rakennetaan nyt pihakeittiötä rantaan. Rakentajana on taitava ja paikkakunnalla arvostettu puuseppä, ei voi muuta kuin ihailla ammattimiehen taitoa tukkien sovittelussa ja loveamisessa. Olavi ja vaimonsa ovat innokkaita koiraihmisiä ja tajusin, että olen aikaisemmin ollut heidän kanssaan tekemisissä agilityasioissa.

Eevi ja Fina eivät todellakaan ole vahtikoiria, sen todisti ensimmäinen aamumme mökillä. Olimme saapuneet yömyöhällä ja siksi uni maistui tavallista pitempään. Kun nousin ylös, hieraisin kirjaimellisesti silmiäni, pihalla oli vieras auto ja mies. Koirat sen kuin vain kuorsasivat ja minä tönäisin Eliaksen hereille, ulos katsomaan kuka pihalla häärää. Olavi siellä oli aloittanut mökin perustusten rakentamisen, oli tullessaan kyllä koputtanut ovellekin, ilman että kukaan kuitenkaan heräsi. Siis eivät edes koirat, joilla pitäisi olla moninkertaisesti tarkempi kuulo kuin meillä ihmisillä, heränneet tuohon koputukseen. Pahoissa aikeissa olisi joku voinut tyhjentää varastomme ja viedä auton, olisimme nukkuneet autuaan tietämättöminä siitä.

Viime viikolla kisasimme Vöyrissä, agirodussa ja laskujen mukaan juoksin kuusi rataa, tosin aika surkealla menestyksellä. Yksi vähältä piti – rata meillä oli, 0-tulos oli jo tulollaan, mutta kolmanneksi viimeisellä esteellä tuli kontaktivirhe ja siitä kimmastuneena ohjasin vielä Eevin väärälle esteelle. Pitkään suunniteltu Agirotu-joukkuekisa, joukkueessa Eevi ja lapset, meni mönkään, sillä Helmi ei päässytkään paikalle eikä varakoiraa saatu hälytettyä enää viime tingassa mukaan. Osallistuimme viestiin kuitenkin kolmella koiralla ihan harjoituksen vuoksi ja Fina pääsi myös kokeilemaan taitojaan suurella areenalla. Ihanasti pieni gasellini juoksi, hyppi, pujotteli ja kiipesi, pysyi kuulolla ja sain sen ohjattua radan loppuun asti hyväksytysti. Oikein innolla ajattelen tulevaa kisakautta, joka alkaa 1.8. Finan täyttäessä 18 kuukautta.

Tänään meillä on radio ja tv auki aamusta iltaan, sillä Jukka-juniorin tutkimusryhmän tulosta uutisoidaan lähdes kaikissa tiedotusvälineissä. Tietysti äitinä iloitsen pojan menestyksestä varsinkin kun olen saanut seurata miten paljon työtä ja uhrauksia sen eteen on tehty

Dixien jatkoaika

Juhannuksen vietto sai ankean vivahteen, sillä tunnustellessaan Dixien vatsaa Elias löysi jotain valtavan suurta ja epämääräistä. Ennuste olisi huono, niin suuri kasvain olisi lähes mahdotonta poistaa. Pojat olivat suruissaan ja kauhuissaan, kuoleeko Dixie nyt. Werner oksensi pelkästä järkytyksestä. Päätimme ottaa Dixien meille ja miettiä, kannattaako sitä edes ryhtyä leikkaamaan. Sarin kanssa pohdimme asiaa monelta kannalta ja päädyimme ratkaisuun, että Dixien vatsa avataan, katsotaan onko mitään tehtävissä ja jos ei, Dixie siirretään ikiuneen. Erikoista oli, että Dixietä ei tuntunut möykky vaivaavan, se söi, reippaili lenkillä, kiipesi kiville, leikki kepeillä.

Itkeä tuhersin leikkauspäivän aamuna, surullisena ajattelin että parin tunnin päästä ehkä Dixie olisi poissa. Teimme leikkausvalmistelut ja annoimme Dixielle rauhoituspiikin sen omassa kopassa. Fina ja Eevi tulivat vierelle aivan kuin tietäen, että Dixiellä voi nyt olla viimeiset hetket meneillään. Fina laittautui sen kainaloon makuulle ja minä silitin kyyneleet poskilla kuonoa ja korvantaustaa. Vatsapeitteiden avaus paljasti kauhistuttavan totuuden, maksaan kiinnittyneenä oli lapsen pään kokoinen kasvain, painoa lähes 2 kg. Elias piti tilannetta toivottomana, kasvain olisi kovin vaikeaa poistaa, minä pidin kiinni seinästä etten pyörtyisi. Varovasti Elias kuitenkin ryhtyi irrottamaan möykkyä ja sai kuin saikin sen poistettua. Dixie pääsi parin tunnin operaation jälkeen heräilemään takaisin omaan koppaansa, se hengitti rauhallisesti, mutta oli menettänyt paljon verta. Vielä ei voitu olla varmoja selviämisestä, sen verran raju toimenpide kasvaimen poisto oli ja sisäisen verenvuoden vaara oli suuri. Fina tuli taas lohduttamaan mummia, asettautui varovasti sen selkäpuolelle makaamaan, aivan kuin se olisi tiennyt että vatsan puolella oli kipeää.

Parin tunnin kuluttua Dixie nousi jaloilleen, kävi ulkona asioillaan ja vaihtoi makuupaikkaa. Yöllä se herätti minut pyytäen ruokaa ja seuraavana päivänä halusi jo tulla alakertaan. Edelleen se oli kovin aneeminen ja vatsa hieman turvonnut, Elias pelkäsi sisäistä verenvuotoa, jolloin mitään ei olisi enää tehtävissä. Tarkkailin tiheään sen limakalvoja ja optimistina kuvittelin niiden saavan hiljalleen väriä. Seuraavana yönä hätäännyin kun se ei ollut pedillään, mutta löytyikin sängystäni peiton alta. Aamulla se otti Eliasta hellästi ranteesta, halusi kai kiittää pelastajaansa. Tänään kolmantena päivänä leikkauksesta se touhuaa aivan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan, on iloinen ja leikkisä, kerjää ruokaa yhtenään ja hyppelee sohvalle ja sänkyyn melkein ketterämmin kuin Eevi. Werner ja Henrik ristivät sen supermummoksi, sen nimen se tietty ansaitsee. Nyt Dixiellä on taas vyötärö ja kunhan se vähän lihoo, törröttävät luutkin jäävät piiloon. On aivan käsittämätöntä, että se on pystynyt juoksemaan ja hyppelemään kasvain vatsassaan, sillä on ilmeisen rautainen kunto ja staffimainen kivun mitätöimistaito.

Dixien petasi itsensä päiväunille silkkityynyjen keskelle




Lapsi ja koira-asetelmia juhannuspäivänä Ängsholmenilla



Werner ja Fina



Pyry vetää keppiä Eevin kanssa



Kepin kalastelua vedestä,
Dixie vielä entisessä muodossaan.

Yhtä juhlaa

Elämä on näköjään yhtä juhlaa, sukujuhlat vietettiin onnistuneesti viime viikonloppuna ja nyt olemme lähdössä juhannuksen viettoon Jukan luo Korppoon saaristoon. Siellä kokoontuu VAIN meidän perhe, tarkoittaa 14 henkeä ja kolme koiraa. Onneksi on luvassa hyvä sää, saaristo on vaativa lomakohde, myrskyävä merimatka ja rantakallioille tyrskyävät aallot voivat muuttaa oleskelun painajaiseksi.

Sukujuhlissa oli koolla VAIN 50 suvun edustajaa ja 5 koiraa. Tarkennan edellistä blogiani sen verran, että 100-vuotisjuhlan kohde on jo pitkään ollut poissa keskuudestamme, mutta juhlimiseen oli todella aihetta. Oli mahtavaa nähdä, miten jälkeläisjoukko temmelsi isän ja äidin aikoinaan hankkiman ja viljelemän kesäpaikan pihalla. Kesäyö oli kirkas ja lämmin, eivätkä pienimmätkään malttaneet mennä nukkumaan ennen pikkutunteja. Juhlan kruunasi vielä vastapäisellä rannalla olevan lomakylän järjestämä ilotulitus, siellä vietettiin omia juhlia ja SM-ilotulitusfirma oli tilattu juhlistamaan tilaisuutta. Meille ilotulitus näkyi varmaan parhaiten, tyynen kapean lahdenselän yli se oli upea, varsinkin kun saimme nähdä sen kahdenkertaisena järven pinnasta heijastuen.

















Koirajuhlijat pitivät myös hauskaa, lähinnä Fina ja afgaanipoika Elvis. Fina kohtasi kerrankin sellaisen kirmaltajan, että ei pysynyt perässä lainkaan, joutui jopa ottamaan huilaustaukoja pihapöydän alla. Toinen afgaani Voitto on jo vanha ja jäykkä, mutta sitä vanhempi Dixie kyllä piti vauhtia yllä. Dixie tosin näyttää jo kovin iäkkäältä, kuono on harmaa ja selkäranka törröttää terävänä. Sari on ristinyt sen pyhäksi lehmäksi, kun törröttävien luiden alla kuitenkin pömpöttää pullea vatsa. Eliaksen mielestä se on turvotusta, voisi olla jotain vakavaakin, mutta Dixietä ei näytä vaivaavan mikään, on iloinen ja reipas. Täytyypä tilata eläinlääkärin tutkimus.

Oikein hyvää juhannusta teille kaikille, jotka vierailette sivuillani. Nauttikaa kesäjuhlasta iloisesti ja järkevästi.

Kassun muistolle

Naapurin sieläkarvainen kettuterrieri Kassu lähti eilen koirien taivaaseen, väsyneenä ja sairauden heikentämänä, oli jo elänyt 15 vuotta pitkän koiranelämän. Se oli aikoinaan Cessin poikaystävä, mikään ei pidätellyt kiihkeätä staffineitoa kun Kassu ilmestyi kävelytielle. Vahtipaikallaan olohuoneen sohvan selustalla roikkuen Cessi piti vahtia ja tiesimme jo haukun äänestä, milloin poikakaveri oli näkyvillä. Kassu seisahtui talon eteen, katsoi ylös ikkunaan, siinä olivat koiramaailman Romeo ja Julia luomassa kaihoisia katseita toisiinsa. Poissa ovat monet muutkin naapurin koiratutut, labrador Veera lähti jo viime vuonna. Jos Kassu oli Cessin rakastama, Veera oli taas vihollinen. Oli vaikea ymmärtää, mikä Veerassa ärsytti, sillä se oli mitä kiltein ja rauhallisin koira. Myös Veeran ulkoilun tunnisti Cessin haukusta, siinä oli koirakielen kaikki rumat sanat. Monesti Cessi livahti tielle ärhentelemään Veeralle, mutta tappelua ei koskaan päässyt syntymään, ehkä se ei olisi uskaltanut edes käydä ison ja rauhallisen koiran kimppuun. Onneksi Veeran omistaja oli ymmärtäväinen, eikä hermostunut Cessin ärhentelystä, usein yhdessä pohdimme, mikä sen mahtoi aiheuttaa.

Viime viikolla myös aivan lähinaapurimme Jedi, vielä nuori ja voimissaan oleva koirapoika lähti autuaille metsästysmaille, oli karkumatkalla jäänyt auton alle. Se on ollut Eevin ja Finan hyvä kaveri, mutta sille ei ole naapurin tytöt kelvanneet, on karkaillut tämän tästä ja löydetty joskus pitkänkin matkan päästä kotoa.

Naapurustossa on paljon koiria, mutta tällaisia persoonallisuuksia ei ole niistä löytynyt. Fina kyllä yrittää tehdä tuttavuutta jokaisen ohikulkijan kanssa, jos silmä välttää se hyppää aidan yli tervehtimään, mutta hyppää samantien takaisin, kun kutsun. Nyt olen huolissani, että se voi myös jäädä auton alle, kun ryntää impulsiivisesti tielle kaveria tervehtimään. Tiivis aita on suunnitteilla, pitäisi valmistua jo tämän kesän aikana.

Iästä puheen ollen, koiran elämä menee liian nopeasti ohi, jo 7-vuotiasta pidetään seniorina ja sille pitäisi tarjota erikoisruokaa. Sen mukaan Eevikin olisi jo seniori. Onneksi käytös on vielä nuoren koiran, se on edelleen leikkisä ja vauhdikas. Kun Cessi oli 13,5-vuotias, Roy kysyi, kumpi on vanhempi, 93-vuotias äitini vai koiraniässä Cessi. Kun koiran ikää vertaillaan ihmisen ikään, se kerrotaan seitsemällä, Cessi olisi silloin ollut 94-vuotias eli vanhempi kuin isomummi. Viikonloppuna lähdemme Asikkalaan viettämään isäni 100-vuotissyntymäpäivää, jos kaikki jälkeläiset tulevat sinne, meitä on 64! Jos vielä kaikki tuovat koiransa, siellä on myös koolla melkoinen koiralauma; 2 afgaania, 2 bordercollieta, pumi, saksanpaimenkoira, 3 staffia, cockeri, 2 snautseria.

Pihakutsut

Intouduin kutsumaan ystävättäret, entiset kollegat kevättapaamiseen pikinikin merkeissä. Melkein jo ehdin katua kutsua siistiessäni pihaa ja kunnostaessani pihakalusteita. Grilli oli ihan kauheassa kunnossa talven jäljiltä ja kalusteet likaisia ja kulahtaneita. Kun pihaa katseli ”sillä silmällä”, kaikkialta löytyi korjattavaa, rikkaruohot rehoittivat, kuolleet oksat törröttivät pensaista ja nurmikon itämättömät laikut pistivät rumasti silmään. Mutta kun kahdeksan naisen joukkue tänään iltapäivällä saapui, kaikki paikat oli siistitty ja roskat lakaistu maton alle. Tapaaminen järjestettiin nyyttäreina ja siksi kaikilla oli kassit täynnä ruokaa, minun tehtäväni oli vain tarjota pöytä ja tarjoiluastiat. Levittäydyimme takapihalle kukkuraisen alkupalapöydän ääreen, avasimme viinipakkauksien hanat, sytytimme grillin ja juhla oli valmis. Ruokaa oli niin paljon, että pitkä pöytä ei tahtonut riittää sen esille panoon. Keskustelu rönsyili laidasta laitaan, ruokaherkut vain välillä hiljensivät suut. Linnut pystyivät ajoittain vaientamaan liikenteen melun ja luonnonrauha oli melkein täydellinen. Eevi ja Fina juoksentelivat pihalla, haukkuivat ohikulkijoista ja nauttivat huomiosta täysin rinnoin. Väliin ne hatkähdyttivät rouvia nuolemalla sandaaleista ulostyöntyviä varpaita tai caprihousuista paljastuvia sääriä. Jopa hieman varuillaan oleva Rauni ihastui Eevin lähentelyyn, hieroi sitä kaulasta ja rinnasta, kuulemma aviomieskin pitää olkapäiden hieronnasta. Fina teki yllätyshyppyjä vieraiden syliin, selittelemistä oli kun juuri multakuoppaa kaivanut koira hyppäsi valkoasuisen leidin syliin. Onneksi kaikki olivat huumorintajuisia, vaikkeivat ihan tottuneita koiraihmisiä. Ehdotin, että meillä olisi tarjolla pesulapalvelut, mutta millaisessa asussa rouvat olisivat sitten joutuneet lähtemään kotiin.

Viikonloppuna kisattiin taas vaikka kuinka monennen kerran Stadi Gamesissa. Radat saatiin suoritettua, mutta tuloksissa ei ollut hurraamista. Tällä kertaa vakiovirheenä oli keinun kontakti, uskoin jo että se ongelma oli pois päiväjärjestyksestä. Näköjään virheet pulpahtelevat esiin säännöllisin väliajoin, kun joku ongelma muka on ratkaistu, toinen vanha tulee taas esille.

Suunnistusta

Vietin kesäisen illan Pirttimäen metsässä rämpien ja rasteja etsien. Suoritus oli kuin ihmisagilityä, ylös-alas kallioita, tänään sateen liukastamia, poluilla esteinä myrskyn kaatamia puita, ylitys joko loikalla tai alta ryömien, vesiesteenä puro, jonka poikki pääsi keikkuvaa rankaa pitkin. On ihan oikein ihmetellä, mikä saa sadat ja sadat ihmiset rämpimään metsässä, jotain huumetta rastin etsimisessä ja löytämisessä täytyy olla. Osallistujien ikähaarukka on lapsista harmaahapsiin, väliin mahtuu salskeita nuoria miehiä, jotka rymistelevät kuin kauriit pensaikoissa, mutta myös konkareita, joiden kartanlukutaito kompensoi juoksutaitoa ja ketteryyttä. Itse kuulun joukkoon, joka välillä onnistuu löytämään rastin täsmälliseti, mutta sitten taas haksahtaa pyörimään, niin että suoritusaika on aina luokan häntäpäässä.

Viime viikolla harrastimme autosuunnistusta Kroatian komeilla rannikkoseuduilla, missä matka taittui pääsääntöisesti suunnitelmien mukaan. Väliin kartanlukija kuitenkin erehtyi ohjaamaan pikkuautomme aivan jonnekin muualle kuin oli tarkoitus. Eräänä iltana tällainen eksyminen johdatti meidät maatilamajoitukseen, elämykseen, jota emme ilman sivuteillä harhailua olisi päässeet kokemaan. Yövyimme syrjäisen maatalon pihapiirissä ihastuttavassa kivimajassa, jossa askeettisuudesta huolimatta olivat kaikki mukavuudet. Omatoimimatkailu vaatii rohkeutta, pitkää pinnaa (välillä se oli hyvin hauras) ja seikkailumieltä. Palkkiona ovat elämykset ja muistot, joita ei tavallisella pakettimatkalla välttämättä pääse hankkimaan.

Koiraihminen ei osaa matkallakaan olla tarkkailematta koiranelämää ja koirakirjoa. Yhtään staffia en nähnyt, mutta Sloveniassa osui silmiin sentään amstaffi. Muistaakseni Suomessa on käynyt slovenialaisia staffituomareitakin. Ptujn kaupungissa meille suositeltiin kaupungin parasta ravintolaa Kuma-joen rannalla. Kun läheisen pöydän pariskunta oli lähdössä, kömpi pöydän alta kultainen noutaja, se oli ollut aivan hiljaa koko aterian ajan. Hieman myöhemmin ravintolaan saapui pariskunta isohkon x-rotuisen koiran kanssa ja koira asettautui tottuneesti pöydän alle. Mutta kun toinen seurue mukanaan bischon frisee asetti pikku hauvelin lattialle, se moitti paikkaa äänekkäästi haukahdellen, sai tahtonsa lävitse ja pääsi isäntäväen kanssa pöydän ääreen istumaan. Meillähän järjestyslaki kieltää koirien tuomisen ravintolaan, mutta olisi hauska kuvitella miten esimerkiksi Kalastajatorpan ravintolassa samaan aikaan aterioisi useampi seurue koira mukanaan.

Ehdimme viettää yhden illan Wienissä ja sielläkin näin mielenkiintoisia koira-ilmiöitä. Ensinnäkin keskustan ihastuttavissa ruusupuistoissa sai ulkoiluttaa koiria, useimmat kulkivat omistajan kanssa vapaana, mutta kylläkin hyvin hallinnassa. Juuri kun kävelimme Sacher-hotellin ohi, aulasta astui ulos tyylikäs bostoninterrieri muodikkaissa valjaissa, omistaja tuli askeleen perässä. Tämä koira ei varmaan ollut ensi kertaa luksushotellin vieraana.

Meillä oli kotona riemukas jälleennäkeminen Eevin ja Finan kanssa ja ulkoilulenkillä riehuttiin varmaan ulos viikon paineet. Sari oli ollut kovilla, hän joutui "yksinhuoltajana" pyörittämään kolmen pojan ja kolmen koiran sirkusta, sillä Risto oli suuren osan viikosta työmatkalla. Täytyisi löytää luotettava koirahoitola tulevia matkoja varten, emme voi loputtomiin turvautua perheenjäsenien tai tuttavien apuun.

Äitienpäivä ilman ruusuja

Äitienpäivä on sujunut ilman suuria juhlallisuuksia, pojat ovat kukin perheineen omilla retkillään eikä äitienpäiväkakkua ole tarvinnut varata vierailuille. Mika onnitteli jo viikko sitten, Espanjassa päivää vietetään viikkoa aikaisemmin. Riston perhe lähti Jäppilään ja hoiti muodollisuudet jo viikon varrella. Jukan porukka on mökillä Houtskärissä ja sieltä tuli aamulla kännykän välityksellä onnittelulaulu. Pyry lauloi hienosti, sävel oli kohdallaan ja äänessä jo vahvuutta. Poika on tainnut periä musikaalisuutta sekä äidin ja isän puolelta, tiedä vielä millainen laulaja hänestä kehittyy.

Yön tunteina havahduin satakielen lauluun, siinä minulle ihan tarpeeksi äitienpäiväiloa. Ensimmäinen laulu kohahduttaa joka kevät ja joskus juhannuksena kun huomaa laulun vaienneen, tulee niin haikea olo. Satakieli oli tänä keväänä ajoissa, yleensä sen ensimmäiset laulut raikuvat meidän pihapuissa noin viikkoa myöhemmin. Kevät on tehnyt tuloaan pitkään ja hartaasti, mikä on vain hyvä, sillä näin saa nauttia pitkään puiden vihreän eri sävyistä ja lehtien värjäytymisestä kesän syvän vihreiksi.

Perjantaina taas kisattiin oman seuran epävirallisissa kisoissa. Fina parantaa suoritusta kerta kerralta, nyt oli puhdas rata aivan hilkulla. Kolmanneksi viimeisellä esteellä, putkella se otti kiellon ja nopean ajan ansiosta tuloksena oli 4. sija. Finan kanssa on upeaa kisata, se suorittaa esteet määrätietoisesti pyörimättä ja hösäämättä ja osaa jo irtautua minusta hyvin. Peukut pystyyn että hyvä kehitys jatkuisi. Lauantaina osallistuin Eevin kanssa Riihimäellä virallisiin kilpailuihin ja voitimme ihan hullulla tuloksella, sillä kaikki muut osallistujat hylättiin. Rata oli vaikea, siinä oli paljon täyskäännöksiä ja siksi kai Eevi pudotteli rimoja, muut ns. vaikeat esteet sujuivat virheettömästi. Erikoisia voittoja kahtena viikonloppuna, kun Eevi on ainoa joka pääsee radan edes läpi, se voittaa kisan, vaikka virheitä on roppakaupalla. Se on siis kaikista huonoista kuitenkin paras!




Ensi viikonloppuna lähdemme taas reissuun ja viemme koirat Riston luo Dixien seuraksi. Matkasuunnitelmat ovat melko levällään, varmaa on vain että lennämme Wieniin ja vuokraamme auton. Yritämme ajaa Kroatian rannikolle, jos ehdimme saada paperit kuntoon. Olemme tällaisia impulsiivisia matkaajia, emme välttämättä vielä illalla tiedä, minne matka seuraavana päivänä jatkuu. Kerron sitten palattuani, missä päin ajeltiin.

Aglityä, agilityä...

Viime blogissa kerroin Finan ensi esiintymisestä agilityradalla ja itseohjautuvista kuvioista. Perjantaina oli Nasta-cupin toinen osakilpailu, ja Fina meinasi räjäyttää tulospörssin. Se suoritti esteet upeasti irtautuen ohjaajasta, mutta silti kuunnellen ohjeita, vain hienon hieno mutka putken sisääntulossa toi sille yhden virheen. Upea tunne ohjata koiraa, joka liikkuu kuin gaselli, pysyy kuulolla eikä pyöri jaloissa. Jos nyt en pilaa sitä omalla huonolla tekniikalla, siitä tulee mainio agilitykoira. Finan kuulo on selvästi parantunut, pihalla se juoksee ammuksena luokse kutsusta, vaikka tiellä kulkisi mielenkiintoista porukkaa, se ei säntää enää kaiken liikkuvan perään eli on selvästi paljon paremmin kuulolla kuin jokunen kuukausi sitten.

Eevi on aloittanut kisaamisen sairasloman jälkeen ja sen hypyt näyttävät olevan kunnossa. Vähän maltillisempi se on, mutta se ei ole haitaksi, sillä ajat pysyvät reippaasti alle asetetun ihanneajan. Virheitä radalla silti syntyy, sormi osoittaa kyllä ohjaajaan, käskyt tai linjat ovat väärät ja silloin saattaa rima pudota. Lauantaina olimme Nummelassa kisaamassa ja tulimme kotiin syli täynnä palkintoja, voitimme toisen kisan ja toisessa tulimme kolmanneksi. Ei palkinnot silti paljoa ilahduttaneet, kun molemmilta radoilta tuli useita virheitä. Toisessa kisassa hylättiin kaikki muut paitsi kaksi koirakkoa, toisessa radan suoritti vain kolme. Tietenkin voi sanoa, että olemme Eevin kanssa varmoja suorittajia, mutta kun se ei riitä, pitäisi olla myös puhdasta suoritusta.

Edessä on taas tiuha tv-urheiluviikko, jääkiekkoa taitaa tulla melkein joka päivä. Siihen vielä Euroviisukisat, eli jos ei keksi parempaa tekemistä, viikon voi viettää sohvalla televisiota tuijottaen. Ei kiitos minulle, mieluummin lähden ulos lenkille, koirien kanssa treeneihin tai vaikkapa Elixian uusiin ja hienoihin tiloihin punnertamaan Bodypumpia. Tosin koiraharrastus täyttää viikon melko hyvin, ajankäyttöongelmaa ei ole kalenterin mukaan: maanantaina ASTin hallitus, keskiviikkona ja torstaina treenit, perjantaina Nastacup ja lauantaina Eevin kisat.

Fina radalla

Finan ensimmäinen agilityesiintyminen tapahtui perjantaina ASTin epävirallisissa kilpailuissa. Fina hauskutti yleisöä ja selvästi nautti esiintymisestä, mutta minä totesin, että vielä on tehtävä paljon työtä kisavalmiuden eteen. Lähtö ja ensimmäinen hyppy sujuivat mallikkaasti, mutta sitten Fina äkkäsi A-esteen, käväisi tarkistamassa olisiko alastulossa namia, kun ei ollut, kävi moikkaamassa tuomaria ja siitä intoutuneena juoksi radan poikki katsomaan, kuka istuu ratatoimihenkilönä. Hyppäsi vielä tämän syliin ja sitten palasi vauhdikkaasti suorittamaan esteitä oikeassa järjestyksessä. Ensi perjantaina menemme taas kokeilemaan, ehkäpä osaan jo paremmin ennakoida tilanteet ja pitää Finan hallinnassa. Hauskaa meillä joka tapauksessa oli, ja sehän on tärkeintä.

Eevi on ollut jo treeneissä ja osallistui myös perjantain kisoihin. Hypyt sujuvat normaalisti ja suorituksessa oli iloa ja intoa. Suhtauduin vielä viikko sitten melko epäluuloisesti osteopaatin lupauksiin, että selkä paranee ja hyppyilo palautuu. Näin todella tapahtui, kolme päivää piti olla jopa vähän vaikeaa, mutta sitten pitäisi liikkeiden toimia, keskiviikon treeneissä Eevillä oli kovat menohalut ja hypyt sujuivat lennokkaasti, se oli treenien paras palaute. Kävimme vielä kontrollissa torstaina ja hieman kireyttä Eevin lihaksissa vielä oli, mutta nyt sujuvat jo entiseen malliin hypyt sänkyyn ja auton takatilaan, ne juuri olivat tuottaneet eniten hankaluutta. Pitäisi itsekin mennä osteopaatin käsittelyyn, niin paljon on kropassa jäykkyyttä ja liikkumattomuutta.

Kirjoittajakurssin intensiivijakso päättyi pari viikkoa sitten, mutta kurssi jatkuu vielä vapaan kirjoittamisen osalta vuoden. Kurssin myötä elämäni sai aivan uuden sisällön, olen oppinut valtavasti ja myös kehittynyt kirjoittajana. Kun aluksi palautteet olivat melko rankkoja, viime aikoina olen saanut kannustusta ja kiitosta tekstin muodosta ja sisällöstä, se on ihanan innostavaa. Tekstiä on syntynyt jo melkoinen määrä, mutta uutta pukkaa tulemaan koko ajan. Tämän aamun lenkilläkin päähän pulpahti taas uusi teksti-idea, oikeastaan takaraivossa prosessoi koko ajan. ”Kirjan” runko on jo valmis ja yli puolet teksteistä kirjoitettuna, nyt pitäisi tehdä loppurutistus ja lopulta miettiä yhteydenottoa kustantajaan. Olen naivin optimistinen, että saan jonkun kustantajan vakuuttumaan kirjan ideasta ja tekstin laadusta. Voihan olla että koen vielä pahan kolahduksen, mutta toivossa on mukava elää ja kirjoittaa. Lauantaina meillä oli myös kurssitapaaminen ja se vasta jännittävää olikin. Siellä kurssi kirjoittajat saivat kasvot, sillä olemme opiskelleet puolivuotta vain nimestä toisemme tuntien. Mikään ei pitänyt paikkansa, tummaksi luultu olikin blondi, rajua ja realistista proosaa kirjoittava oli naisellinen ja pehmeä tyyppi, pätkä oli pitkä jne. Heti oltiin kuitenkin vauhdissa, juttua piisasi yön pikkutunneille asti.

Järjestötoimintaa

Terveiset Suomen agilityliiton eli Sagin varsinaisesta kokouksesta, siellä Heurekan auditorion tuolilla tämä sunnuntaipäivä sujuikin sujuvasti. Onneksi en ollut suunnitellut päivälle mitään suurta aktiviteettia, sillä kokous vei matkoineen kuusi tuntia. Oli kyllä oikein mielenkiintoista ja hyödyllistä kuulla, mitä lajiliitto on saanut aikaan ensimmäisen toimintavuotensa aikana ja mitä on suunnitteilla tulevalle vuodelle. Tärkein ja ajankohtaisin asia on tietenkin kilpailulisenssijärjestelmän käyttöönotto, toukokuussa on kaikilla kisaajilla oltava jo lisenssit kunnossa. Odottelen itsekin lisenssiäni ensi viikon postissa. Suurimman vaikutuksen teki minuun sähköisen keskitetyn kilpailujärjestelmän käyttöönotto, toisin sanoen jo kuluvana vuonna pitäisi olla käytössä systeemi, jonka kautta kisavaraukset, ilmoittautumiset, maksut ja tulospörssi hoituisivat keskitetysti. Säästäisi valtavasti aikaa, työtä ja järjestelyjä seuran kisatoimikunnalta.

Kokouksen kulusta sen verran, että asiat olisi tullut käsiteltyä varmaan puolet lyhyemmässä ajassa, ellei eräällä kokoustajalla olisi ollut korjausehdotusta, kysymystä tai kommenttia joka ikiseen käsiteltävään asiaan. Kokouksen puheenjohtaja tokaisikin kerran, että mukavaa kun tietää että jokaiseen esitettyyn asiaan tulee ainakin yksi kysymys! Kokoussalin ulkopuolella henkilö kertoi ylpeänä, ettei ole nähnyt yhtäkään agilityhyppyä, ei omista koiraa eikä tiedä lajista mitään, on vain ns. ammattijohtaja seurassaan. Siinä sitten pyörittelimme silmiämme me, jotka teemme tätä työtä rakkaudesta agilityyn, olemme aloittaneet koiranomistajina, ajautuneet harrastuksen pariin ja sen mukana myös yhdistyksemme toimintaan eli toimimme vapaaehtoisina seuroissamme koiraharrastuksen hyväksi.

Viikko on koirien suhteen sujunut hiljaisesti, toisin sanoen ei ole tapahtunut mitään merkittävää, ei ole tehty pahoja eikä karkailtu. Eevin kanssa kävimme osteopaatin käsittelyssä, sillä Eevi välttää jostain syystä hyppäämistä. Muuten se leikkii, juoksee, peuhaa ja kiipeilee kuten ennen. Se on tutkittu tarkoin, luustossa eikä selkärangassa ole vikaa, liikkeet ovat ok eikä se näytä kipuilevan, välttää vain hyppäämistä jos mahdollista. Osteopaatti tunnisti oireet ja sanoi niiden johtuvan vuoden takaisesta kohdun poistosta, rangan asento on vähän muuttunut ja lihakset jumissa. Hän antoi lupauksen, että Eevin hyppytaidot palautuvat ja sen pitäisi olla kolmen päivän kuluttua ennallaan. Tänään on juuri se kolmas päivä, mutta suurta ihmettä ei ole vielä tapahtunut, paranemista kuitenkin.

Fina oli ensimmäisissä kevään treeneissä torstaina ja hienosti ovat asiat sisäistyneet talvitauon aikana. Perjantaina menemme oman seuran epävirallisiin kilpailuihin, onpa jännittävää taas olla aloittelijoiden joukossa agilitykisoissa.

Terveiset Amerikasta

Tervetuloa taas pitkästä aikaa sivuilleni. Viime maanantaina palasimme Coloradon talvisista maisemista Espoon kevääseen. Voisi sanoa, että olimme korkean paikan leirillä, sillä Breckenridgen pieni kylä, jossa tuttaviemme talo sijaitsee, on 3000 metrin korkeudessa, laskettelurinteet nousevat jopa 4000 metrin korkeuteen. Korkeus ei mahdottomasti haitannut, mutta sen huomasi kyllä, sillä muutamakin nopea askel portaissa pani haukkomaan henkeä kuin kala kuivalla maalla. Lunta oli lähes 2 metriä ja lisää tuprutti monena päivänä. Rinteissä riitti haastetta meille jokaiselle, Riston pojat keskittyivät Terrain Parkiin eli temppurinteisiin, Sari suosi leveitä ja pitkiä ”lentokenttiä”, Elias ja minä haimme haasteita ”bowleista” eli avoimista vapaista rinteistä.

Isäntäväellä on amerikkalaiseen tyyliin valtava talo, jossa jokaisella makuuhuoneella on oma kylppäri. Talon terassilla oli ulkoporeallas, jossa sai rentouttaa kipeytyneet lihakset löysäksi asti. Kyllä kelpasi kylpeä, kun silmien edessä aukeni koko laskettelualue, aurinko paistoi ja kylmät juomat olivat käden ulottuvilla.

Vähän aikaa jäi shoppailuunkin, vaikka yleensä olimme iltaisin sänkyvalmiita hyvin aikaisin. Kiersin tietysti lemmikkitarvikehyllyt, ne vasta olivatkin nähtävyyksiä. Jos omistaisin pienen, valkoturkkisen koiran, olisin ostanut sille vaaleanpunaisen puvun, jossa oli plyymikaulus. Olisin voinut ostaa sille myös vaaleanpunaisen ”timanttipannan”, karvalla sisustetut tossut omassa pikkulaukussaan ja vaatetukseen soinnutetut ruokakupit. Syntymäpäivän viettoon oli tarjolla eri värisiä rimssukauluksia ja muuta rekvisiittaa. Päädyin lopulta ostamaan meidän tahvoille asialliset kaulapannat samanvärisine taluttimineen. Eihän staffien tarvitse vaatteilla komeilla, kun ovat niin komeita jo luonnostaan!

Viimeisenä päivänä ystävien poika perheineen tuli kylään ja toivat mukanaan 6-vuotiaan Harley-dobermanninartun. Uskomattoman lempeä ja tottelevainen koira, antoi 4-vuotiaan Zacharyn halata ja rutistaa vaikka kuinka, tutustui meihin avoimesti, kulki pihalla vapaana (ei aitaa). Pentuna se oli lopettanut hyppimisen kolmen opetuskerran jälkeen! Olen nähnyt joskus erittäin aggressiivia dobbiksia, mutta Harley ei kuulunut siihen kategoriaan. Denverissä on muuten voimassa DDL = Dangerous Dog Law, kiellettyihin rotuihin kuuluu myös staffi!

Olin matkan aikana saanut väliaikatietoja Helasuon ”koirahoitolasta”, missä kaikki oli muuten mennyt hyvin, mutta Fina oli laittanut riiviövaiheen päälle. Aita piti tilkitä lähes sentti sentiltä, silti riiviö löysi aina uuden kolon. Kerran naapurin rouva oli palauttanut sen pihaltaan ihan ystävällisessä hengessä. Se oli kaivanut Markun valkosipulimukulat ylös, kantanut kiviä suussaan ja jyrsinyt vähän eteisen uutta mattoa. Markku sanoi myös, että käsi oli venynyt ainakin 5 cm Finan vetäessä lenkeillä. Tämä kaikki ihan ystävällisessä hengessä, Sirkka ja Markku ovat nähneet elämänsä aikana monenlaisia koiria, kilttejä ja vähemmän kilttejä. Päätimme ottaa kotona tiukan komennon, mutta nyt Fina on ollut kuin enkeli, tottelee pihalla melkein aina, istuu ja katselee kauniisti silmiin kun sitä puhuttelee eikä vouhkaa edes uloslähdössä. Ehkäpä se purki ikäväänsä kaivuuhommiin.



Tässä kuvassa poseeraa myös Harley

Kivenpyöritystä ja muita kummallisuuksia

Olemme monesti ihmetelleet, mitä Fina touhuaa takapihan laitamilla. Nyt kun lumi on sulanut ja valoisuus lisääntynyt, huomasimme että se kuopii vimmattuna maata ja etsii kiviä. Kun se löytää kiven, isonkin, se pyörittää sitä ja kuljettaa jopa suussaan. Vimma on niin valtava, että se vikisee kiihkoissaan, on kuin toisissa maailmoissa. Kivenpyöritys pitäisi saada jotenkin loppumaan, ei ole hyväksi hampaille ja pienempi kivi voi jopa joutua vahingossa vatsalaukkuun. Sellaisiakin hätätapauksia on joskus tullut eläinlääkärin leikkauspotilaaksi. Tassut ovat ihan hirveässä kunnossa, ja jos ei heti ovella ehdi pyyhkimään niitä, lattiat ja matot ovat Finan tassunjäljillä koristeltuja. Pohdin jo, pitäisikö joku kivi sivellä cayennepippuriliuoksella, oikein polttava maku voisi vieroittaa Finan kivenpyörityksestä.

Eilen Fina antoi näytteen hyppytaidostaan ja ponnistusvoimasta. Oltiin juuri tultu lenkiltä ja koirat pyörivät pihalla vapaina. Fina äkkäsi tiellä lähestyvän koirankuljettajan, rotweiler taluttimessa. En tiedä mistä Fina livahti tielle tervehtimään, mutta kun Elias kutsui sitä takaisin, se salamana palasi nopeinta tietä luoksemme, siis hyppäsi suljetun portin yli lennokkaasti = metrin hyppy ilman vauhtia. Nykyinen aitasysteemi ei ole mikään este Finalle, tarvittaessa se loikkaa kuin kauris sen yli. Onneksi se kyllä tulee nopeasti takaisin, mutta aika pelottavan näköistä varmaan on, kun tämä musta pantteri säntää tervehtimään tiellä kulkijaa. Ensi kesään rakennusprojektiksi on suunniteltu Finan pitelevä aita tontin ympärille.

Finan toinen juoksu on lopuillaan ja pääsemme kohta eroon housuhässäkästä. Fina riisuu housuja sitä mukaa kun päälle puetaan, varahousuja on lähes joka huoneessa. Jos se ei riisu housuja, ainakin repii irti pikkuhousunsuojan. Fina on näköjään perinyt isoisoäidiltään tiheän juoksuvälin, nyt se oli vajaa 4 kuukautta. Housukautta ehtii kertyä vuodelle melkoisesti tällä vauhdilla.

Torstaina Dixie, Eevi ja Fina menevät Sirkka ja Markku Helasuon "koirahoitolaan", Riston perhe ja me lähdemme 10 päivän matkalle USA:n Coloradoon. Helasuot ovat ihania koiraihmisiä, tosin heillä ei tällä hetkellä ole omaa koiraa. Koirahistoriaan kuuluu monta bokseria ja yksi staffi, meidän kasvatti. Oikein liikutuin kun Sirkka kerran kysyi, milloin koirat pääsevät taas heille hoitoon. Koirat puolestaan rakastavat Sirkkaa ja Markkua, pääsevät varmaan kaikki sänkyyn nukkumaan ja sohvalle köllöttelemään. Pitkät kävelylenkit ovat tiedossa Iirislahden rantamaisemissa.

Meiltä jää mämmi tänä vuonna syömättä, mutta syökääpä lukijat sitä meidänkin puolesta.

Iloista pääsiäistä!

Surkeuksien summa

Viisi viikkoa sitten luin kierukkaleikkauksen lääkärintodistuksessa maininnan itsestäni ”Perusterve nainen”. Nyt oikeampi maininta olisi surkea ja vaivainen nainen. Edellistä blogia kirjoittaessani olin vielä tietämätön, että seuraavana päivänä kimppuuni iskisi kavala A-virus. Se nosti ärhäkän kuumeen ja jalkasäryn ja piti minut tiivisti pedissä 5 päivää. Puolikuntoisena matkasin Piilopirtille ja ajattelin, että voinhan jatkaa toipilaana siellä. Kun sitten uskoin jo tervehtyneeni ja päätin tehdä pienen rauhallisen hiihtolenkin, en päässyt metriä pitemmälle, kun sukset luistivat altani ja mätkähdin voimallisesti tielle. Kauhea kipu salpasi hengityksen ja iski rintalastaan. Lääkärin diagnoosi oli kylkiluiden kiinnikkeiden revähtäminen rintalastasta. Nyt kun tuosta onnettomuudesta on kulunut 2 viikkoa, voin jo hengittää melko kivuttomasti ja pystyn nukkumaan kohtalaisen normaalisti. Kun vielä A-viruksen jälkitautina tuli poskiontelotulehdus, oli surkeuksien summa lähes maksimi. Kuvitelkaa miltä yskiminen ja aivastaminen tuntui rintalastassa. Kiljuin välillä kivusta ja koirat tärisivät pelosta, kun eivät ymmärtäneet miksi emäntä huutaa.

Kaikista vastoinkäymisistä huolimatta Lapissa oli ihanan kaunis talvi, vaikka aurinko näyttäytyi niukasti. Ylhäällä tunturissa tykkylumi oli taas tehnyt puista kummitusolioita ja pakkanen oli kuorruttanut metsän valkoiseen verhoon. Kun lunta ei ollut metrikaupalla eikä pakkanen paukkunut, Eevi ja Fina peuhasivat pihalla väsymättöminä. Eräänä päivänä seurasin hauskaa tapahtumaa sen jälkeen kun olin antanut koirille possunkorvat. Fina söi omansa heti, mutta jostain syystä Eevin pitää mökillä aina piilottaa herkkupala. Se kulki jalat jäykkinä ulkona, kokeili ojanpenkkaa ja päätyi lopulta kaivamaan sen aidan viereiseen hankeen. Fina istui kuistilla ja seurasi. Kun Eevi tuli piilotusreissulta, Fina näytti alistumiseleitä, halusi kai sanoa, että ei havittele piilotettua possunkorvaa. Kun Eevi oli tullut sisään, Fina syöksyi piilopaikalle, kaivoi korvan ylös ja söi sen.

Mukanamme lomaili Jukan perhe ja kaikki meni hyvin vaikka Fina olikin hieman liian innokas leikkikaveri Pyrylle. Finan nimi muuttui Pyryn suussa Viinaksi ja kuulosti vitsikkäältä kun hän huuteli, missä Viinakoira on.

Matkasimme ensimmäistä kertaa uudessa makuuvaunussa ja sen mukavuuden jälkeen paluuta entiseen ei ole. Koiravaunussa on oma nurkka koirille, pedit ovat riittävän kokoiset ja pehmeät, ja vaunu kulkee niin hiljaa, että on kuin heijattaisiin kehdossa. En tosin ole koskaan nukkunut kehdossa, mutta mielikuva siitä on sellainen.

Clean Run

Tulihan se sieltä eli 0-rata tänään TAMSKin agilitykilpailuissa. Tarjolla oli kaksi kisaa, hyppyrata ja agilityrata. Hyppyradalla teimme 0 virhettä, mutta aika ylittyi sekunnilla eli ei ihan puhdas rata, mutta hieno silti. Puolet kilpailijoista hylättiin vaativalla radalla, joka oli mutkikas ja pehmeäpohjainen. Agilityradalla tuli todellinen puhdas rata, aika alittui -7 sekuntia, mutta valitettavasti se riitti vain neljänteen sijaan eli nousunolla jäi hiuksenhienosti saavuttamatta. Ohjaajan polvi ei ole vielä ihan priima, vähän löysä ja kipuileva, hyvä selitys hitaudelle. Nyt tuli todistettua, että edellisessä blogissa esittämäni haukotusmenetelmä toimii. Eevi rauhoittuu ihan täysin, istahtaa lähtöpaikalle ilman käskyä ja odottaa hötkyilemättä lähtkökäskyä. Siitä seuraa että rataa suoritetaan hyvässä yhteisymmärryksessä, Eevi kuuntelee ohjeita eikä tee mitään ylimääräistä. Tänäänkin toisena esteenä oli puomi, ja vau mikä kontakti, juosten alas asti ja kuono kosketti nätisti esteen alareunaa. Taas ollaan toivoa täynnä!

Viikonloppuna selvisi karmea väärinymmärrys, josta onneksi selvittiin nopealla toiminnalla ja säikähdyksellä. Olimme suunnitelleet Jukan perheen kanssa yhteistä hiihtolomaa Piilopirtillä. Oli puhuttu viikosta 11, jolloin Riitalla ja Jukalla piti olla talviloma. Olimme tilanneet junaliput, he Tampereelta 2.3. ja me Helsingistä 9.3.. Eilen juteltiin tulevasta lomasta, ja väitin kovasti vastaan kun Jukka sanoi, että ensi viikonloppuna me jo Lapissa hiihdellään. Siihen minä, että lomahan alkaa vasta seuraavalla viikolla. Selvisi tämä totuus, että olemme varanneet liput eri viikoille. Olisipa ollut ikävää, kun Jukka perheineen olisi ihmetellyt Kemijärven asemalla, missä hakijat ovat, ja mökki olisi ollut tyhjä ja lämmittämätön. Ihmeekseni VR:n tilauspalvelu löysi meille uudet autojunapaikat juuri samalle päivälle, huomenna käyn lunastamassa ne ja perumassa seuraavan viikon liput. Nyt pitää peruuttaa muutama ohjelma, siirtää tapaamisia, mutta eiköhän kaikki joustavasti onnistu. Koirat pääsevät taas junailemaan, sitten peuhaamaan puhtaaseen lumeen mökin pihalla. Nettiyhteys Koillismaalla toimii taas vain gprs-yhteydellä, jos toimii, joten hoidan vain välttämättömimmät asiat.

Isän tyttö

Juttelin viikolla Thean kanssa puhelimessa ja tietenkin puhuttiin koirista. Kerroin mm. että Fina on edelleen kova pureskelemaan tavaroita, vaikka pentuikä on jo takana. Thea nauroi makeasti ja sanoi, että tyttö on tullut isäänsä, Waltteriin, joka kuljettaa koko ajan suussaan jotain. Olen kehitellyt jo erityistarkan kuulon, havaitsen nykyisin melko nopeasti että Fina syö jotain luvatonta. Viime viikolla Fina on erikoistunut siivousvälineisiin,kyytiä sai pörröinen muovinen pölyhuisku, Wettex-liina ja pesuharja. Luonteelta Fina taitaa myös olla isän tyttö, sillä se on avoin ja kontaktihaluinen vaikka millaisen hurtan tavatessaan. Ei mitään merkkejä varautuneisuudesta tai ärhäkkyydestä, päinvastoin se on melkein liiankin rohkea tekemään tuttavuutta tuntemattomien koirien kanssa. Tottelevaisuus on nykyisin kaksijakoista, se saattaa kesken agilitytreenien juosta toiselle puolelle hallia moikkaamaan treenikaveria, mutta ampaisee saman tien kutsusta takaisin. Sillä on jonkinlainen rajojen etsintä meneillään, se on rohkaistunut tekemään omia ratkaisuja, mutta silti se haluaa nöyrästi noudattaa isäntäväen ohjeita. Kärsivällisyyttä, paljon kärsivällisyyttä tarvitaan nyt! Tänään päätimme, että Finan ja Eevin ruokailua pitää valvoa, niin että Finan ateriointia lisätään ja Eevin vähennetään. Eevi on nyt liian pulskassa kunnossa ja Fina taas aivan rimpula. Ei aivan helppo tehtävä, mutta yritetään kuitenkin.

Kuluneella viikolla olen jo käynyt koirien kanssa treeneissä, vaikka lääkärin ohjeen mukaan urheiluun paluu on sallittu 2-3 viikon kuluttua. Polvi on melko hyvin tervehtynyt, vähän turvotusta ja kipua siinä on vielä, mutta sietokyvyn rajoissa. Lauantaina olimme Eevin kanssa jopa KKK:n kisoissa ja hyvin meni, olisin kyllä ansainnut siitä urheuspisteitä. Teimme lähes täydellisen suorituksen, mutta virheiden summa on vakio, jos rimat pysyvät ylhäällä, tulee kontaktivirhe, kuten nyt. Muuten Eevi oli hyvin hallinnassa ja odotti hienosti lähtökäskyä. Sovelsin uutta tekniikkaa, josta olin lukenut Gazette-lehdestä, artikkelista Calming Signals: Reducing Stress Before Competition. Lyhkäisyydessään ohjeet olivat, että kun koira alkaa stressata, ohjaajan pitää näyttää rauhoittavia signaaleja, hengittää rauhallisesti, haukotella ja katsoa poispäin koirasta. Tein näin, vein Eevin lähtöpaikalle, haukottelin pari kertaa, en katsonut siihen, en puhutellut enkä komentanut. Ja ihme tapahtui! Eevi jäi lähtöpaikalle istumaan lähes hämääntyneen näköisenä ja odotti että antaisin luvan lähteä. Sen jälkeen teimme saumatonta yhteistyötä, ei tarvinnut kilpailla siitä, kumpi on ohjaaja radalla.



Metsän raivausta

Jalkapuolielämää

Elias lähti ulkoiluttamaan koiria ja minä jalkapotilaana istuuduin koneen ääreen näpyttelemään viikkoraporttia. Polvileikkaus sujui sutjakkaasti, tiistaiaamuna klo 7.00 ilmoittauduin sairaala Ortonin leikkausosastolla ja klo 10 makailin jo potilasosaston pedissä jalka paketissa. Oli mielenkiintoinen kokemus seurata monitorista lääkärin työskentelyä, näin omin silmin millaisia riekaleita kierukasta oli revennyt ja miten polvilumpiota siivottiin kaikesta ylimääräisestä kudoksesta. Tähystyksestä jäi kaksi siistiä reikää polven etupuolelle, särky on ollut ihan siedettävä ja turvotus normaalia. Liikkua saa sen verran kun kivulta sietää, ja joka päivä kävely sujuu paremmin. Eilen illalla en malttanut pysyä aloillani, kun 50-vuotisjuhlissa tanssilattia kutsui svengaavan musiikin tahteihin. Huomasin että hyvinhän sitä voi tanssia toinen jalka suorana.

Viikon aikana olen ehtinyt hyvin hoitaa ne rästissä olevat työt, kirjoittaminen sängyssä kannettava polvilla on sujunut oikein hyvin. Langaton yhteys osoitti toimivuutensa, tosi kätevää käyttää nettiä, ilman että kone on sidoksissa piuhoihin. Sitä mukaan kun toimintatarmo on lisääntynyt, olen käynyt käsiksi isompiinkin töihin. Kirjahyllyn sekamelska on vuosia hermostuttanut ja niin ryhdyin taas välittömään toimintaan. Vasta kolme hyllykköä olen saatu siivottua ja lajiteltua, ja työ on ollut oikea löytöretkeily kirjallisuuden maailmaan. Paljon olen saanut heittää roskakoriin, monet kirjat ovat sen sijaan päässeet näkyville taas ja olen suunnitellut toimivaa luokittelujärjestelmää. Mielenkiintoisia oppaita löytyi yhteen sun toiseen asiaan, monet pitkien aikojen takaa ja liikuttavan hauskoja. Koiraoppaita löytyi myös melkoinen kasa: Boston terrier, Koira ja sen isäntä, The Essential Guide to Dog Behaviour, Koiran hoito ja opetus, Ihmisen paras ystävä, Paras ystäväni, The Staffordshire Bullterrier, Piskin elämää, Sitä koiraa en unohda koskaan., Maailman koirat, Koiran jalostus, Varför gör hunden så? Memoirs of an Animal Shrink. Enpä arvannutkaan, että koirakirjoja oli kertynyt tuollainen määrä, selvä luokitteluryhmä on siis ainakin Koirat.

Dixie täytti viikolla 12 vuotta ja ilolla voimme todeta, miten virkeä ja hyväkuntoinen se ikäisekseen on. Se on leikkisä ja seurallinen, johtuu varmaan kolmen aktiivisen pojan kanssa touhuamisesta. Se on tyypilliseen sinnikkääseen tapaansa ottanut itselleen yhä enemmän oikeuksia, aamuisin se löytyy Riston ja Sarin sängystä ja TV-huoneessa kelpaa vain paras nojatuoli.

Paljon onnea vaan, paljon onnea....

Finan 1-vuotissynttäreitä vietettiin lauantaina, vieraina oli Riston perhe, Dixie tietenkin joukon jatkona. Pojat toivat Finalle kauniin kukkakimpun, joka asetettiin synttäritarjoilun viereen. Sitten koirat kutsuttiin pöydän ääreen, Finalle tarjoiltiin ensimmäisenä maksalaatikko-prinssimakkara.broilerileikeluomusta. Se oli niin hämillään, ettei syömisestä tahtonut aluksi tulla mitään. Valokuvatkin epäonnistuivat vaikka pöydän ympärillä hääri kaksi kuvaajaa. Ristolla oli uusi hieno kamera, mutta eivät olleet hänenkään ottamat kuvat häävejä. Taisi käydä niin, että konkarit Dixie ja Eevi söivät enimmän osan kakusta, heillä oli jo kokemusta edellisistä vuosista. Päivänsankari Fina villiintyi sitten aivan mahdottomasti, aivan kuten ihmislastenkin synttärikutsuilla usein tapahtuu. Kun ihmiset nauttivat juhlan kunniaksi kuohuviiniä, Fina hyppäsi sohvalle, loikkasi Sarin yli, ja roiskautti lasista kuohuviinit ympäriinsä. Fina pantiin lopuksi jäähylle makuuhuoneeseen, ja loppuillan se käyttäytyi asiallisesti. Näytti kyllä siltä, että meillä olisi ollut aivan hurjat bileet, sillä yöllä siivosin verijälkiä kylpyhuoneesta ja makuuhuoneen peitolta. Wernerin nenästä alkoi vuotaa verta, ilman mitään tappelunnujakkaa, ja verentuloa ei tahdottu saada millään tyrehtymään.

Huomenaamulla menen polvikierukan tähystysleikkaukseen ja ainakin viikon liikuntatauko on edessä. Minulle usein sattuu erikoisia asioita, ja tämäkään polvivamma ei ollut ihan tavanomainen onnettomuus. Kierukka repesi kesällä Kemijärven iltarasteilla, kun ryömin poroaidan alta. Luulin säästäväni aikaa oikaisemalla, mutta aiheutinkin itselleni lievän invaliditeetin. Tuntuu erikoiselta, että edessä on viikko ilman agilitytreenejä, tanssituntia ym. liikuntaa. Makailen sitten kannettava sylissäni ja hoidan kaikki rästissä olevat kirjoitustyöt. Toivottavasti särkyä ei ole niin, että häiritsee keskittymistä.

Vahtikoirat

Viime sunnuntaina kerroin Tampereen jäisistä hiihtokeleistä, nyt täytyy raportoida, millaista oli tänään Leppävaaran talviurheiluparatiisissa. Parin päivän takainen tuore lumi, sopivan raikas pakkanen ja loistava auringonpaiste ovat sellainen yhdistelmä, että talvisäästä on pakko nauttia. Urheilupuiston näkymät olivat kuin satukirjasta, kirkasvärisiin talvivaatteisiin pukeutuneet lapset laskivat liukumäkeä, luistinradalla lätkät kolisivat kaukaloon seinämiin ja luistimet rahisivat jäällä. Hiihtoladulla sujuttelivat niin vaarit kuin polvenkorkuiset paaperot, kukin omalla tyylillään.

Tänään paikkasimme eilispäivän vähäksi jääneen ulkoilun pitkällä kävelyretkellä metsässä.. Vaikka pakkasta oli aamulla päälle kymmenen astetta, lämpöiset fleecetakit suojasivat hyvin, tassujakaan ei paleltanut, mutta lumihanki esti keppileikit. Eilen jouduimme jättämään koirat kotiin, kun kävimme päiväsaikaan Lahdessa syntymäpäiväkutsuilla. Pelkäsin, että kotona tehtäisiin tuhoja sillä aikaa, mutta vain alakerrasta löytyi pieni lätäkkö. Ulkoilutimme koirat pikaisesti pihalla, siistiydyimme ja vaihdoimme vaatteet seuraavaa menoa varten. Sen sijaan että koirat olisivat pyörineet eteisessä jaloissa, ne makasivat makuuhuoneen sängyllä liikkumattomina kuin patsaat, kumpikin kuono etutassujen välissä. Ilmassa oli pientä mielenosoituksen makua. Kun sitten tulimme puolen yön jälkeen kotiin, eivät vahtikoiramme edes heränneet avaimen rapisteluun. Ihme ja kumma, mistään ei löytynyt edes lätäkköä tai pahanteon jälkiä. Mitenkähän olisi käynyt, jos murtovaras olisi yrittänyt tulla sisään? Tämä ajatus tuli mieleeni siitä, että tässä lähellä Lehmustiellä oli murtauduttu taloon isäntäväen ollessa ulkona, vaikka talon koira, Welsh Corgi, oli ollut sisällä. Kaikki arvoesineet ja tietotekniikka oli putsattu. Tiesiköhän murtovaras, että kohteena oli Oikeusministeriön korkeimman virkamiehen asunto. Tapauksesta säikähtäneenä aion ainakin liimata koiratarran oveen, ehkä staffin kuva edes pelottelisi asiattomia tunkeutujia.

Kun nyt aloitin kertomaan murtovarkaista, täytynee kertoa toinenkin eilen kuulemani tositarina. Veli vaimoineen oli lomaillut joulun maissa loma-asunnossaan Espanjan aurinkorannikolla, ja heidät oli eräänä yönä huumattu talon sisään puhalletulla nukutusaineella. Kun pariskunta heräsi sitkeästä uneestaan he huomasivat, että talosta oli viety kaikki arvotavara. Tämä ei ollut ainoa tällainen tapaus alueella. Pelottavaa ja vastenmielistä.

Hurmaava Dixie

Talven hiihtokausi on vihdoin avattu, Tampereelle asti piti matkata, jotta pääsi hiihtoladulle. Usko hiihtämiseen meinasi mennä sielläkin, sillä aluksi latu oli vain jäiset kiskot, joilla luisteltiin suksilla. Keli parani kuitenkin, kun latu sukelsi metsään ja lopulta saattoi nauttia ihan oikeasta sivakoinnista lumisella ladulla. Kotiin palatessa ilahduin, kun pihalle oli kertynyt pieni lumikerros, ehkäpä Espoossakin pääsee jo kohta hiihtämään. Hiihto on mielestäni liikuntamuotojen kunkku, siinä joutuvat kaikki lihasryhmät monipuolisesti töihin.

Eevi ja Fina jäivät Riston luo hoitoon, ne viihtyivät siellä varmasti paremmin kuin automatkalla ja kerrostalokylässä. Tampereella Pyry kylläkin oli odottanut koiria, hänellä on jopa kaksi leikkikoiraa, joiden nimet ovat Fina ja Eevi. ASTin koirakalenteri on näkyvällä paikalla ja sieltä Eevi katselee Pyryn touhuja. Riston perheen kanssa meillä on hieno joustava koirien yhteishuoltajuus, tosi helppoa ja kätevää. Jos meillä on menoa, koirat viedään Laaksolahteen, ei tarvitse pakata tarvikkeita mukaan, eikä selitellä syömä- ja ulkoilutapoja. Kun Riston perheellä on matka edessä, Dixie siirtyy yhtä joustavasti vanhaan kotiinsa. Jos tämä hoitorengas ei toimi, Iirislahdessa odottaa varahoitopaikka. Sirkka ja Markku ovat jo kyselleet, milloin he saavat koirat hoitoonsa. Pääsiäisen maissa onkin ohjelmassa sellainen matka, että kaikki kolme koiraa tarvitsevat hoitopaikan. Sirkka ja Markku ovat jo lupautuneet hoitajiksi.

Viime kerralla kirjoitin, miten Dixie oli hurmannut Royn luokkakaverin perheen. Siellä oli innostuttu ihan tosissaan staffipennun hankinnasta ja soiteltu eri kasvattajille. Kyselykierros ei ollut tuottanut tulosta ja perhe soitti uudestaan Ristolle, osaisiko hän antaa vihjettä pennunhankintaan. Risto siirsi tehtävän minulle ja sainkin selville, että espoolaiselle kasvattajalle on tulossa pian pentue. Nyt näyttää lupaavalta, sillä Royn luokkakaverin perheeseen on luvassa keväällä staffivauva. Dixien voisi kyllä nimetä sen kummiksi.

Monenlaisia tilinpäätöksiä

Ajankäytöllisesti mennyt viikko on ollut pyhitetty AST:ille ja agilitylle. Taas on se aika vuodesta, kun on pitänyt saada tilit päätettyä, kirjanpito mallilleen ja tilinpäätös laadittua. Tyypillisesti on vielä pitänyt kysellä myöhästyneitä maksettavia ja maksuja sekä kirjata ne velkoihin tai saataviin, mutta nyt on kirjan kannet laitettu kiinni ja tiistaina luovutan mapit tilintarkastajalle. Tammikuun loppu on muuten hämmästyttävän tyhjä, kun veroilmoituksen laadinta on jäänyt pois. Kirjanpidon lisäksi on aikaa kulunut muihin koira-aktiviteetteihin. Tiistaina treenasimme Eevin kanssa Purina-hallissa, keskiviikkona koulutin itse samaisessa paikassa, torstaina oli AST:in hallituksen kokous, mutta perjantaina jätin jo väliin vapaaharjoitukset. Lauantaina kisasin Eevin kanssa Kirkkonummella, mutta tänään unohdan koiraharrastukset kokonaan. Lauantain kisa meni niin penkin alle, että mietin taas vakavasti, onko yleensä järkeä jatkaa agilityä Eevin kanssa. Se on kuin vuoristorataa, ajoittain nautiskelemme onnistumisen tunteesta radan huipulla ja sitten taas romahdamme oikein jytinällä radan pohjalle. Pohdintaa syvensi vielä pojanpojan kysymys, miten kauan aion vielä jatkaa agilityä. Kun kysyin, pitäisikö sitten jo lopettaa, poika vastasi: Kyllä sä oot jo aika vanha. Lasten ja imeväisten suusta siis totuus kuullaan.

Näpyttelyäni säestää rytmikäs kuorsaus, Fina ja Dixe nukkuvat päiväunia työhuoneessani. Nyt väsyttää, kun aamupäivän metsälenkillä pidettiin kovaa vauhtia yllä, juostiin edestakaisin kallioilla, kepit ja puunrangat saivat liikettä. Ihailimme Dixien ketteryyttä, se juoksi kallionrinteitä nuorempien perässä ja hyppeli kallioilla vetreästi. Vaikka sen kuono on jo harmaantunut, vanhentuminen ei todellakaan näy liikkumisessa. Viime viikolla kirjoitin Finan ja Eevin aamuyllätyksistä, mutta nyt minut melkein kammettiin pois sängystä, kun Dixiekin yhtyi herätystemppuiluun.

Dixie on valloittanut naapureiden ja poikien kavereiden ystävien sydämet. Royn luokkakaverin isä oli soittanut ja halunnut tietää lisää staffeista. Roy oli käyttänyt Dixietä vierailuilla ja siellä oli ihastuttu siihen niin, että suunnittelevat nyt staffin hankkimista. Risto itse pohdiskeli, että pitäisi varmaan jo suunnitella Finan pennun ottamista, kun tosiasiat myöntäen tiedetään, että Dixiellä ei ole enää kovin monta elinvuotta edessään. Niisk, pelkkä ajatuskin tuo vedet silmiini.

Katse siis tulevaisuuteen ja staffilinjamme jatkumoon. Jos kaikki menee hyvin, voisi Fina päästä miehelään jo vuoden kulutta ja sitten olisi taas kevätpentuja odotettavissa. Aika menee hurjan nopeasti, sillä parin viikon päästä saamme viettää jo yksivuotisjuhlia.

Ihana aamu

Tässä lyhyt kuvaus, miten aamuni alkoi tänään. Kun havahduin unesta, halusin vielä nauttia hetken sängyssä ja aloittaa päivän rauhallisella ylösnousulla. Avasin toisen silmäni ja humps! Fina pompahti mahani päälle. Se tamppasi päälläni edestakaisin, sen häntä viuhtoi vimmatusti samalla kun se työnsi kasvoilleni suussaan olevaa märkää tennispalloa. Nyt oli pakko herätä ihan kokonaan ja kun yritin työntää Finaa pois, Eevi antoi itselleen luvan hypätä sänkyyn. Se aloitti määrätietoisen nuolemisen, kohteena aina se osa vartaloani, joka pilkisti peiton alta. Lopulta piilouduin peiton alle kokonaan ja koirat luovuttivat, mutta minä taas päädyin nousemaan ylös, koska ei enää unettanut. Se siitä rauhallisesta ylösnoususta. Aamutoimien jälkeen pukeuduin ja sujautin jalkaani toisen Merrel-pistokkaan. Toista ei löytynytkään ja niin kuljin toisessa jalassa kenkä, toisessa vain sukka huoneesta huoneeseen etsimässä kadonnutta kenkää. Kenkää ei löytynyt ja niin riisuin toisenkin kengän jalastani ja etsin itselleni parillisen kenkäparin.

Viikonloppu on ollut penkkiurheilijan unelma. TV-urheilutarjonta oli lähes aukotonta, naisten pujottelua, miesten pujottelua kahtena kierroksena, Tour de Ski, mäkihyppyä ja taisi siellä olla jotain joukkuelajiakin. Koirien ulkoiluttaminen, syömäajat ja muut pakolliset on sovitettu urheiluohjelmien väliin. Lauantaina sentään käytiin juoksulenkillä Latokasken maastossa, sekin tehtiin aikaisin aamulla, jotta ehdittiin seuraamaan Tanja Poutiaisen laskua.

Sain käsiini ihanan kirjan: Jeffrey Masson, Dogs never lie about Love. Se kertoo koiran tunteista, unelmista, surusta, peloista ja rakkaudesta hauskasti ja vakuuttavasti. Tein yhteenvedon koiran rakkauden tunteesta ja lisäsin sen sivuilleni Staffitarinoiden joukkoon.

Tietotekniikka on työllistänyt minua viime viikolla. Kun päivitin koneeni selaimen eli Internet Explorerin versioon 7, en saa enää näkyviin sivujeni videoleikkeitä. Vanhassa versiossa ne aukeavat normaalisti. Jotain puuttuu tai jotain täytyy poistaa, mutta en tiedä mitä. Olen kiitollinen vinkistä, jospa joku lukijoistani osaisi antaa neuvon ongelmaan.

Kuka söi piparkakkutalon?

Terveiset koirien ulkoiluttamislenkiltä sateisesta pimeästä metsästä! Kävelimme otsalamput päässä ja kahlasimme polulle muodostuneissa valtavissa vesilätäköissä. Koiria sää ei haitannut, päinvastoin ne olivat aivan vallattomia ja katosivat keppiensä kanssa metsän pimentoon. Välillä pysähdyimme huutelemaan niitä ja vasta pitkän odottelun jälkeen pimeästä sukelsi kaksi halogeenivalossa loistavaa silmäparia. Metsään oli eksynyt joku meidän tavoin hullu koiranulkoiluttaja, sillä yllättäen valokeilaan osui myös ulkoiluvaatteen heijastinnauhat ja koiran silmäpari.

Eilen illalla jätimme lenkin väliin, sillä emme halunneet altistaa Finaa paukkupelolle. Eevi on luonnetestissä todettu paukkuvarmaksi, mutta kyllä sekin höristeli eilen korviaan kauheassa räiskeessä eikä halunnut mennä edes pihalle ilta-asioilleen. Fina oli myös pelokkaan tuntuinen ja vielä tänä aamuna se kurkki epäluuloisena ovesta aivan kuin peläten, että paukuttelu taas alkaisi. Ruoka kuitenkin maistui ja leikit sujuivat, joten en usko räiskyttelyn herättäneen Finassa oikeaa paukkupelokkuutta. Kannattaa kuitenkin olla varuillaan ja tarkkailla koiraa, sillä yksikin epämiellyttävä paukkukokemus voi altistaa sen fobialle. Muuten talomme kulmilla sai ihailla upeaa ilotulitusta ja räiskettä ihan ilmaiseksi, Elias sanoikin, että tämä kuulostaa kuin sodalta, mutta onneksi ei tarvitse pelätä.

Joulunvietto Canarialla oli mielenkiintoinen kokemus; ihan mukavasti pääsimme aattoiltana tunnelmaan, mutta se olikin ainoa jouluinen kokemus. Yritimme valmistaa paikallista aineksista suomalaisen jouluaterian, lauloimme ja leikimme vähän, söimme karkkia, luimme kirjoja ja katsoimme DVD-leffoja.

Useana päivänä Mika luotsasi joukon vuorille vaeltamaan ja näimme mahtavia maisemia ja rasitimme jalkojamme melko lailla jyrkillä rinteillä. Monikohan rannalla itseään kärventävä turisti tietää, että Canarialla on muunkinlaista maastoa kuin hiekkarannat. Oikeastaan hiekkarannat ovat vain murto-osa saaren maastotyypistä, pääosin se on huimaa vuoristoa, jyrkkiä kalliorantoja ja mäntymetsiä.

Koirat käyttäytyivät matkan aikana Riston luona melko mallikkaasti, mitä nyt söivät piparkakkutalon ja tekivät muutaman lätäkön lattialle. Jouluaaton kirkkoaikana piparkakkutalosta oli hävinnyt reunat, eikä syyllisestä ollut silloin vielä varmuutta. Paluupäivänämme koirat olivat taas olleet keskenään kotona ja sinä aikana koko piparitalo oli hävinnyt. Kaikki epäilykset kohdistuivat Finaan, mutta vasta lauantaiaamun kävelyllä syyllisyys varmistui, kun sen jätös oli löysää ja piparkakun väristä. No, tämä oli Finan ensimmäinen joulu, eikä se voinut tietää, että piparkakkutalo on vain pöytäkoriste. Väliaikatiedotteessa Risto kehui Finaa ja sanoi sen olevan parhaiten käyttäytyvä kaikista staffeistamme. Se oli paljon sanottu ja siitä hyvästä Risto sai erikoistuliaisen.

Uudenvuoden lupaukset on tehty ja huomisesta alkaen niitä pitäisi alkaa toteuttaa. Kunhan nyt yksikin kävisi toteen, vaikkapa tekeillä oleva koirakirja valmistuisi, olisi vuosi suosiollinen. Menneen vuoden saldo on oikein mukava, elämä on kohdellut perhettä hyvin ja melko paljon mukavia asioita on toteutunut. Yksi parhaista on Eevin mainio pentue ja uskon että pentujen kodeissakin muistellaan uuden perheenjäsenen tuloa ilolla.